Yhdessä hymyssä asuu monta tarinaa
Se oli kuin kohtaus elokuvasta.
Elokuvassa vietetään juhlaa. Iloista puhetta, hauskaa sanailua, astioiden helinää, naurua.
Niin oli tässäkin meidän hetkessämme iloisessa, kaikkea tuota ja paljon muutakin. Trendiravintolan pöydissä puhe sorisi, astiat kilisivät, viinipullot siirtyivät pöytiin, askeleet kaikuvat klinkerilattioilla.
Kaiken keskellä oli paikka, jossa ilma oli tunnelman latautumisesta sakea. Tunsin katsovani itseäni ulkopuolelta, kuin ihmetellen tilannetta. Maallinen tomumajani kupli, keskusteli ja nauroi. Ihmiset ympärillä nauttivat ruokaansa, flirttailivat, juttelivat ja selasivat puhelimistaan kuvia. Minua vastapäätä istui joku, jolla oli myös hieman vaikea olla, kaikesta huolimatta.
Sanoilla on valtava voima, samaten niillä sanoilla, joita ei sanota. Eleillä, joita lukee ihmetellen. Hetkiä. Silmien ilmeitä. Samaa aikaan tietää itseään katsottavan samalla intensiteetillä. Muka vahingossa, muka hipaisten, muka huolettomasti.
Oikeasti se ei tuntunut miltään, paitsi ehkä hassulta. Siinä sitä oltiin, menneiden tapahtumien ja tunteiden haudalla, hetkissä, jotka olivat mennyttä, jotka eivät kirpaisseet.
Silti kaikesta on liian lyhyt aika, jotta ystävyys olisi täysin luontevaa. Välissä on paljon sanomatonta; lankoja päiltään solmussa, aukkoja tarinoissa, kuoppia tiessä, pilviä taivaalla. Kaikessa on vielä jotain samaa kuin viiltävänsinisessä taivaassa, jotain, joka viiltää.
Oikeasti kaikki oli aivan absurdia. Minun olisi vain tehnyt mieli kikattaa hysteerisesti ja todeta, että voi saatana, vedetään helvetilliset perseet tässä ja nyt, hakataan toisiamme puhallettavilla vasaroilla ja sammutaan samaan kasaan. Aamulla voidaan sitten kontata krapsapizzalle yhdessä ja myöntää nykyiset heilat, menneet synnit ja kaikki muutkin typeryydet. Voi, miten helppoa se olisikaan ollut. Niinpä istuin vain hieman liian iloisena pöydässä silmät tuikkien ja nokkeluuksia suoltaen. Den stora rollen, todellakin.
Kesken pitkän illan sain viestin syyskesän mieheltä, joka tiesi, millaisessa tilanteessa lähdin viettämään iltaa. Viestiä lukiessani kasvoilleni oli syttyi hiljalleen hymy ja lopuksi tirskahtelin jo hysteerisesti. Vastapäätä minua katsottiin mietteliäästi. Hymyilin lämpimästi ja katsoin takaisin niin pitkään, että hänenkin kasvoilleen hiipi hymy. Niissä hymyissä oli paljon kaunista, niin kuin kaikessa siinäkin, mitä oli tapahtunut. Niissä hymyissä oli paljon lämpöä, ystävyyttä ja luottamusta. Paljon sellaista, jonka arvoa ei voi koskaan mitata.
Kaikki kaunis ei voi kestää, eikä kaiken kauniin edes kuulu kestää. Sen kuuluu jossain vaiheessa muuttua perhosen kosketukseksi, keveäksi ja ilmavaksi, kauniiksi muistoksi, joka saa hiljaisen hymyn hiipimään kasvoille.