Kun illat pimenevät

Syksy. Mun aikani.

Syksy on minun aikaani. Pimenevät illat, kynttilät, tee, tunnelmallinen musiikki, keikat ja ystävien paluu kaupunkiin. Syksy, ihana syksy. Minä olen se, joka kävelee vaakasuorassa tuulessa tai vesisateessa Helsingin rantoja kuuntelemassa melodeathia tukka tappurassa, mieltäni rauhoittamassa ja oloania normalisoimassa.

Iltakävelyllä kuuntelin Vornan uutta ja mahtavaa Sateet-biisiä katselin pimenevää Helsingin silhuettia Kalasatamasta käsin. Tämä on minun näkymäni, minun musiikkini, minun tunnelmani, minun aikani.

”Näillä sateilla kasvaa kauneus
ajassa, paikassa, ajatuksessa.
Kylmyytensä tuokoon esiin värit sen
joka haudannut ne liian syvään on.”

Syksyn sävyjen metalliprinsessana nostan samettiviittani hupun päähäni, kesän polttamille hiuksilleni. Sitten piirrän silmiini korpin katseen ja huuliini karpalon punan. Astelen kohti pimeyttä siihen maailmaan, joka on minulle se kaikkein tutuin.

Kesällä oli paikkansa. Se poltti hiukseni, valkaisi ajatukseni ja puhdistin mieleni. Nyt voin taas astella pimeyteeni. Katselen huppuni alta kesän huoletonta hepsankeikkaa hymyillen. Nyt kutsuu velvollisuus, nyt kutsuu yö, nyt kutsuu arkielämä.