Menneisyyden vangit

Sormeilen edelleen puhelintani.

 

Olemmeko tapaamassa tänään?

(Minä haluaisin.)

Peruisinko sen kuitenkin?

(Kaiken varalta.)

Antaisin ajan tehdä tehtävänsä?

(Se tekee sen kuitenkin.)

Annan käden irrota kädestäni.

(Niin kuin aina ennenkin.)

Annan askelten kaikota.

(Kunnes ne eivät enää kuuluisi.)

Kunnes olisin taas yksin.

(Niin kuin aina ennenkin.)

 

Ehdin olla muutaman viikon varovaisen onnellinen.

Tuntea pientä jännitystä vatsanpohjassa.

Kepeyttä askelissa.

 

Mutta menneisyyttään ei voi paeta.

Se saavuttaa aina.

Se repii ja raatelee muistojen kynsillään,

kunnes muistaa, ettei mikään koskaan muuta.

Mikään ei koskaan katoa.

Kaikki toistuu tässä maailmassa.

 

Silloin näkee itsensä jäisin totuuden silmin.

Ihmisen, joka on kylmää kiveä, jäätynyttä lasia ja pimeyttä.

Ja jossain vaiheessa toinen näkee ohuen pintakerroksen läpi.

Ja poistuu. Nopeasti.

 

Ehkä olisi parempi luovuttaa hyvissä ajoin.

Syyttää töitä, väsymystä, itseään, ajanpuutetta.

Jättää toiselle kaunis muisto ja hyvä mieli.

Itkeä itsensä viikon ajan uneen.

Itkeä seuraavan kerran, kun näkee toisen uudessa seurassa.

Mutta palata siihen maailmaan,

jossa elämässä on vain työ.

 

Silloin herätään aamulla töihin,

pohditaan päivän aikana vain töitä

ja nukahdetaan illalla työstä väsyneenä.

Se taitaa olla ainut maailma, jossa minä pärjään.

 

*

En peru tapaamista.

Katson vielä.

Kuitenkin.