Työ tekijäänsä kiittää?

Avaan oven ja astun Helsingin keskustan ravintolaan. Siellä on puolityhjää, mikä tuntuu kivalta. Safkaa saisi pikaisesti eikä musiikin ja puheensorinan yli tarvitsisi huutaa. Riisun takkini ja istahdan vapaaseen pöytään salin keskivaiheilla. Paikalla on kolme tarjoilijaa. Yksi kiitää kova vauhtia salin toisessa kulmassa vieden annoksia, siivoten pöytiä ja tehden laskuja. Toinen tarjoilija juttelee tiskillä istuvan ihmisen kanssa ja räplää kännykkäänsä. Kolmas kulkee ohitseni useita kertoja edes vilkaisematta, vaikka yritän ottaa katsekontaktia. Vartin jälkeen luovutan, otan takkini ja poistun ovesta jättäen ruokalistan tiskille. Kaksi tarjoilijaa katsoo minua hämmästyneenä.

*

Alepassa on melkoinen jono. Molemmilla kassoilla on iloinen ja asiallinen henkilö, kolmas myyjä täyttää hyllyjä, auttaa asiakkaita ja ohjeistaa kohteliaasti ulos kaksi konttauskuntoista naista sekä soittaa samalla jonnekin. Poliisiauto pysähtyy varsin pian oven eteen. Jonot liikkuvat vilkkaasti, ovi käy. ”Ai, sä oot duunis tänääki”, sanoo nuori nainen kassan kundille. ”Joo, sain onneks extravuoron, vähä rassaa, ku ei saa täysii tuntei. Mut nyt on jo toka ylihyvä viikko. Siisti homma”, kundi vastaa. ”On se häpeällistä, ettei tuollainen asiakaspalvelija saa tehdä töitä. Minä käyn aina tässä kaupassa, kun täällä on niin hyvä palvelu. Minä en voi ymmärtää”, puuskahtaa tyylikäs vanhempi herrasmies kundille. ”Ihmisen pitää selvitä palkallaan. Tämä palvelualojen työntekijöiden piinaaminen on ihmisoikeusrikkomus”, säestää hänen vaimonsa. ”Joo, asiakkaat ymmärtää, isot miehet ei”, kundi huokaa ja toivottaa pariskunnalle mukavaa iltaa.

*

Ketjukahvilassa on jonoa. Kassalla on nuori nainen, joka palvelee ystävällisesti ja tehokkaasti, kertoo tuotesisällöistä, pahoittelee pientä epävarmuutta allergeeneista ja annostelee suodatinkahvia ja vitriinituotteita tarjottimille. Erikoiskahveista on vastuussa kaksi nuorta naista, joista toinen tekee kahveja laiskasti, toinen nojailee tiskiin. Kassalla työskentelijä joutuu väistelemään häntä laittaessaan leipiä lämpenemään. Kauralatte tehdään tavalliseen maitoon ja maitoallerginen asiakas huomauttaa asiasta ystävällisesti mutta napakasti. Barista kohauttaa olkapäitään ja näyttää kyllästyneeltä sekä tekee ylimielisenä uuden kahvin. Kahvilan pöydät lainehtivat astioita, ja astiakärry on täynnä. Nojaileva nuori nainen käy viemässä uuden kärryn vanhan viereen ja palaa nojailemaan.

*

Olen vanhempieni kanssa klassikkoravintolassa lauantailounaalla. Ruoka on maukasta, palvelu täydellistä ja tarjoilijat tilannetajuisia. Naapuripöydässä keski-ikäinen venäläismies seuralaisineen kiittää kädestä pitäen ruuasta ja tippaa ruhtinaallisesti. Tarjoilija huikkaa iloisesti venäjäksi, että asiakkaat nähtäisiin taas ensi kuussa. ”Varmasti”, mies vastaa venäjäksi. Kun lähdemme, isäni tippaa myös kunnolla. ”Tämä taitaa olla ainoa paikka Suomessa, jossa tippaan”, hän pohtii.

*

Olen itse täyttänyt kaupan hyllyjä, auttanut kaverin vanhempien pitopalvelussa ja ollut töissä kaikenlaisissa opiskeluaikojen kahviloissa. Olen aina arvostanut hyvää asiakaspalvelua – se ei tarjoita amerikkalaista makeilua tai nuoleskelua vaan asiantuntevuutta, ystävällisyyttä ja tehokkuutta.

Ravintola-alalla on tälläkin hetkellä pulaa työvoimasta, mutta nollatuntisopimukset ovat silti normi. Kauppojen henkilökunta kitkuttaa nollatunneilla tai osa-aikasäädöillä. Kummallakin tavalla varmistetaan, että Suomessa on työtä tekevien köyhien yhä laajeneva ryhmä. Ihmisten pitää kyetä elämään turvallista elämää palkallaan – tämä ei ole mikään Amerikka, jossa tarjoilijan oletetaan avittavan kehnoa palkkaansa tipeillä. Kaikki kaupan työntekijät eivät ole opiskelijoita, eivät liioin ravintola-alan. Matala palkka ja epämääräiset tunnit eivät motivoi ketään ja aiheuttavat kestävää epävarmuutta.

Naisvaltaisilla aloilla palkkakuoppa todellakin syvenee. Ravintola-alalla töihin voi päästä lähes kuka tahansa, jos kaverini tyttäreen on uskominen. Hän opiskelee toista tutkintoa, koska ei jaksa taiteilla nälkätuloilla, paikata osaamattomia ja vaihtuvia työkavereita sekä vahtia puhelintaan koko ajan työkeikan toivossa. Kun vertaan ketjukahvilan laiskasti notkuvia neitosia tai keskustan ravintolan tarjoilijoita muutamaa vuotta vanhempaan klassikkoravintolan tarjoilijaan, ahkeraan kassatarjoilijaan tai tähän ystäväni tyttäreen, ero on uskomaton. Kukin voinee arvata, kumpia käytetään perusteluina työn arvostukselle ja palkkaukselle. Ammattitaidoton henkilökunta tekee alalle ja paikalle hallaa sekä kertoo myös ravintoloitsijan arvomaailmasta.

Tein silpputöitä vuosikausia ja laskin paniikissa joka kuukausi tulojani. En uskaltanut tehdä freehommia kuin satunnaisesti, jotta en olisi joutunut niiden vuoksi pulaan työttömyyden taas koittaessa. Nyt selviän palkallani Helsingissä, vaikka asun yksin. Minun ei tarvitse laske joka senttiä, mutta saan olla silti tarkka taloudestani. Hummailuvaraa ei kovin paljon ole, vaikka olenkin keskituloinen. Kuten Alepan ihana kundi totesi, asiakkaat ymmärtävät hyvän ja sitoutuneen asiakaspalvelun ja arvostavat sitä. Jos on kaksi lähikauppaa, about samanlaisia ja-hintaisia, palvelu ratkaisee. Palvelu ei ole pelkkää hymyilyä kassalla vaan siisti myymälä, hyvä valikoima, tuoreet tuotteet ja täydet hyllyt.

Hyvin tehdystä duunista pitää maksaa palkka, jolla työntekijä pärjää. Ei kukaan elä pelkällä kiitoksella tai kutsumuksella, vaikka näin liittokierroksilla sellaisen mielikuvan taas naisvaltaisilla palvelu-, hoito-, sosiaali- ja koulutusaloilla työnantajapuoli mielellään maalaakin.