Joskus kannattaisi lopettaa itselleen valehteleminen…

… jottei hyydy kuin hirvi pendolinon keulaan. (Tuomas Vimman kielikuva. Hyvin osuva.)

Minä olen hyvä valehtelemaan itselleni ja muille omasta jaksamisestani kuten moni työtoverinikin. Luterilainen luonteenlaatu on koulutus- ja kasvatusalalla kunnon ett måste. Ilman sitä on niin fiksu, ettei ikinä edes päädy lähimaillekaan (tai ainakin on niin fiksu, että häipyy ajoissa). Nykyään itsekrematoriointiluonteenlaatunsa täydelliseksi hioneet voidaan loppusijoittaa jossain vaiheessa suoraan uurnaan, pehmustettuun selliin tai pitkälle sairaslomalle. Sitä ennen lyhyemmiltä sairaslomilta on palattu töihin useita kertoja identiteetti riekaleilla ja tsempattu niin pitkään, ettei pääse ylös lattialta, jonne on kaatunut.

Lepo ja rentoutuminen ovat suhteellisen tärkeitä kaikille.  Minä olen ollut niiden kanssa suhteellisen huono viime aikoina, tai oikeammin monta vuotta. Oletin selviäväni itsepäisen luonteenlaatuni, typeryyteni ja nuorekkaan charmini varassa. Sitten tuli korona-aika, joka hurautti oletettua hauraamman tomumajani nurin.

Minulle läheiset ihmiset olivat ilmaisseet huolensa väsymyksestäni jo keväällä ja uudestaan syksyllä. Marraskuussa sain neljän  viinilasillisen jälkeen hallitsemattoman itkukohtauksen pikkuasiasta. Ystäväni ja exäni rauhoittelivat minua puolen yötä. Menin tolaltani naurettavista asioista, käytin suhteettomasti energiaa itsehillintään ja huumorintajuni alkoi kadota. En ollut ainut: työpaikalla keskusteltiin avoimesti väsymyksestä, itkemisestä, nihilismistä ja unettomuudesta sekä vaihdettiin unilääkekokemuksia.

Joulukuussa korona ja karanteenit jylläsivät, työt kaartuivat niskaan, kollegoja kaatui sairaslomalle, vanhempani sairastivat, sisko sairasti. Minä kiidin työpäivän ajan pitkin käytäviä kuin paholaiset kintereilläni ja illalla istuin tuijottamassa seinää. Viikonloppuina – sen yhden hysteerisen itkun jälkeen – vahdin neuroottisesti ns. laukaisevia tekijöitä. Tarvitaan enemmän vettä. Ei liikaa kahvia. Ei liikaa teetä. Ei enempää kuin kaksi lasillista viiniä, mieluiten ei edes yhtä. Ei liikaa sokeria. Kunnon lenkille. Pitemmälle. Jos se väsyttäisi. Nukkumaan kello 23. Aamukahdeksalta lenkille.Tsemppaa nyt, plösö! Et nuku kuitenkaan!

Sitten tuli hiljainen ilta kotona ja yllätysvieras teelasin äärelle. Ulkona satoi kuin saavista, olimme kumpikin tulleet omilta teiltämme. Minä tarkan neuroottisena, hän huolettomassa humalassa, joka tuntui kaikkoavan nopeasti pöytäni ääressä.

”Ootsä kunnossa?”

”Tietty. Mua väsyttää vaan aivan sairaasti”, sanoin ja päästin kevyen naurahduksen ja sipaisin huolettomasti hiukset korvan taakse toivoen, ettei käteni vapina näy, ”mutta se on ihan normaalia tähän aikaan vuodesta. Ja mikäs pahan tappais.”

Hän katsoi minua pitkään teelasin reunan yli. Pakotin itseni rauhalliseksi ja hain lisää teetä. Vaihdoin puheenaihetta huolettomasti. Lörpöttelin uusista levyistä, suklaahimosta ja työpaikan sattumista. Olin kepeä, kupliva ja hauska. Tai niin luulin.

”Sä olet aivan totaalisen säikky, levoton ja huolestunut. Näytät takaa-ajetulta ja väität hampaat irvessä olevasi kunnossa. Ja heti, kun sanon tämän ääneen, yrität karata.”

En ehtinyt hakemaan lisää teetä, kun olin tiukassa rutistuksessa. Pyristelin parhaani mukaan irti, mutten onnistunut. Oikea käsi piti minusta tiukasti kiinni, vasen silitti rauhoittavasti selkääni.

”Nyt ihan rauhassa. Oikeasti. Sä olet aina väsynyt tähän aikaan, mutta et näytä tuollaiselta. Sut pitäis lähettää pariksi kuukaudeksi sinne sun kummallisten järviesi rannalle aurinkoon kävelemään, uimaan, soutelemaan, juomaan viiniä ja syömään kirsikoita. Et voi jatkaa näin.”

Mutisin vaimeasti: ”Se on tää koronavuosi, kaikki ovat väsyjä. Ei mitään erikoista.”

Minut talutettiin nukkumaan, käärittiin peittoon.”Sä olet kyllä ihan toivoton näissä asioissa. Tarvitsisit jonkun pitämään itsestäsi huolta.”

Uusi työterveyslääkäri ja hoitaja olivat toista maata kuin aiemmat. Nyt ei puhuttu paskaa vaan lähdettiin haarukoimaan hoitoa ja varoitettiin realistisesti tien pituudesta. Lomalla unta sai onneksi paljon paremmin, mutta samalla tajusi taas sen, miksi väsymyksensä myöntäminen kaduttaa. Kun ongelmaa ei myönnnä, keho ei anna periksi. Kun ongelman myöntää, olo on kuin sillä pendolinon keulaan hyytyneellä hirvellä.

Pandemiarjen huonoin puoli on se, että töissä on vielä kovempi kiire ja vielä enemmän sekaisin oleva asiakaskunta kuin normaalisti. ”Sun pitää tukea koko maailmaa,mutta sä et saa itse vaatia tukea; sä et saa tuntea väsymystä, koska sulla on puolipäiväduuni; sä et saa vaatia itsellesi mitään, sä et saa vaatia keneltäkään yhtään mitään, sulta saa vaatia kaiken”, huokasi tapaamisesta palannut kollega voipuneesti ja lähti seuraavana päivänä sairaslomalle. Minä pelkään sitä päivää, jona minulla ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin sairasloma. Jos tarve sille on, toivon osaavani vaatia sitä enkä ryhdy ammattimaisesti taas valehtelemaan itselleni (ja muille) olostani.