Tie on helppo yksin kulkea

”Mitä tehdä silloin, kun on pandemia-aika, on sinkku ja on karmea hali- ja vähän muukin pula?” huokasi ystävä.

”Mene kävelytreffeille”, ehdotin, ”ja valkkaa deitiksesi joku toinen etäilijä, ei mitään mun kaltaista koronapommia.”

”Mut mä tarvin muutakin”, hän valitti.

”Sit sun pitää ottaa riski. Sä voit sen ottaa, mä en”, huomautin.

”Miksi sä et mene kävelytreffeille?” hän haastoi.

”Koska en uskalla riskeerata ketään”, huokasin ja jatkoin, ”ja koska sunkaan mielestä mua ei jaksa kukaan, koska puhun aina liikaa tai liian vähän ja olen muutenkin rasittava.”

Ystäväni suuttui: ”Toi on epäreilua. En mä niin ole sanonut!”

”Ainahän sä sanot: kännissä, läpällä, väsyneenä – ja sitten selittelet”, hymähdin ja jatkoin, ”mene niille treffeille. Hyvää siitä tulee.”

Mutinan jälkeen hän lähti.
(Ihan kivaa oli. Kävelyä ja kahvit. Jatkoa seurannee. Hih.)

*

Pandemia-aika on lisännyt kaikenikäisten yksinäisyyttä. Kun asuu yksin, kontaktit ovat minimissä samaan aikaan, kun perheellisen kaipaavat edes hetken omaa aikaa. Yksin asuvien etätyöläisten kontaktit ovat pahimmillaan kadonneet, ja päivän aikana ei ole mahdollista puhua kenenkään kanssa. Vaikka moni etätyöläinen nauttii omista ja aikatauluista ja vapaudesta, yhtä monelle etätyö on vankila.

New York Times kirjoitti sinkkujen ihon ikävästä ja yksinäisyydestä vastikään, ja olen monesta asiasta samaa mieltä.   (https://www.nytimes.com/2021/01/29/style/single-people-covid.html) Samaan aikaan huomaan, että lähes pelkään ihmisiä, uusien ihmisten kohtaamista ja muutakin siihen liittyvää. Huomaan, että rakennan minääni torjumaan kaiken, mikä sen rauhaa horjuttaa, vaikka epäilen onnistumistani. Mielelläni on kolme pilaria: tee työsi hyvin, pysy kasassa, liiku. Siivoan mielestäni kaiken tunnehöpön yhä tehokkaammin. Halipula? Haukun itseäni peilin edessä vartin. Herkkuhimo? Lähden lenkille väsyneenäkin. Matkahaaveet? Miten leikkaan kulutustani, jotta voisin tulevaisuudessa lähteä? Halu nähdä ystäviä? Käyn läpi viikon kaikki työtapaamiset tarkasti ja lähden, peläten koko ajan tartuttavani.

Omassa tapauksessani en voi vaikuttaa päivittäisiin kontakteihin; töiden ja työmatkan vuoksi niitä on pienen kylän verran, mutta vapaa-ajan kontaktit ovat vähentyneet hurjasti. Minua pelottaa aivan valtavasti altistaa muita, ja huomaan oman mieleni olevan entistä hauraampi väsymykseni vuoksi. Lisäksi olen kiusallisen tietoinen luonteenpiirteistäni, joita on aina naureskeltu ja joista on aina huomautettu. Sinänsä, koska olen mitä olen, minulle voi sanoa mitä tahansa, ja minun pitää kestää se. Elämässäni ei varmaan ole koskaan ollut sellaista päivää, jolloin niistä ei olisi huomautettu. Lopputuloksena olen ihminen, joka on aina liikaa tai liian vähän. Sellaisena esittelen itseni. Ihmisenä, joka on hankala ja rasittava ja jota kukaan ei jaksa ja kestä. Sen jälkeen katson haastavasti silmiin,  hymyilen kuin enkeli sekä poistun paikalta. Ne, jotka seuraavat ovatkin sitten ihmisiä, joiden kohdalla minun olisi pitänyt juosta huomattavasti kovempaa.

Puhun liikaa. Olen liian iloinen. Olen liian äänekäs. Olen liian lihava.
En puhukaan koko ajan täyttäen tyhjää tilaa. En olekaan koko ajan iloinen ja positiivinen. Olenkin yllättäen väsynyt ja hiljaa. En olekaan tilaa huvittavana täyttävä lihava läppäleidi, jonka edessä kauniit ja hoikat saavat loistaa. Tämä ei ole liioittelua eikä kuvittelua. Se olen minä, joka kelpaa osalle, vaikka kaikille ei. Se on sinällään mahdollistanut sen, että teen asioita, joita moni nainen ei uskalla. Reissussa, reiteilläni maailmalla tai töissä tiukassa paikassa minulla ei ole oikeutta, tarvetta tai syytä pelätä. On joskus hieman hassua huomata, miten toiset ihmiset ovatkin kutsuneet hulluksi, pelottomaksi tai riskinottajaksi. Minua, hiirulaista.Mitä ihmettä he sitten ovat?

On monia tilanteita, joissa minulle taivastellaan jälkeenpäin kylmäpäisyyttäni. Ihan rehellisesti sanottuna en yleensä ymmärrä. Viisikymppisiään kohti matkaava suomalaisnainen ei vähästä kaadu ja on melkoisen pärjäävä otus. Kun katson ystäviäni, olemme eroistamme huolimatta melkoisen kovaa tekoa.  Kasvoillemme piirtyneet juonteet kertovat sen. Olemme oppineet luovimaan limaisten käsien, ehdotusten ja tuplastandardien maailmassa ennen kauan odotettua #metoo-vallankumousta ja kuuntelemaan typeryyksiä hiekkapilluista, menkkamuijista ja muusta vastaavasta sekä jatkamaan tietämme. Sukupolvet meitä ennen raivasivat tietä, toivottavasti mekin olemme niin tehneet. Nyt olemme näkymättömäksi hiljalleen muuttuvia naisia, jotka ovat työelämässä rasite ja joiden pitäisi valua pois yhteiskunnan silmistä ja mielestä.

*

Kävelytreffeille päätynyt ystäväni on aina ollut kaunotar ja todellakin on edelleen. Hän on älykäs, näyttävä ja menestyvä mutta samaan aikaan (ulkopuolisen näkökulmasta) hyvin fiksoitunut ulkonäköönsä. Hän arvottaa, selvästi tajuamattaan, ihmisiä näiden ulkonäön ja ”itsestään huolehtimisen” mukaan. Seuraan hänen todellisuuttaan  kiinnostuneena. On kiehtovaa katsella maailmaa, joka on minulle saavuttamaton ja kaukainen, täysin vieras. Hänen arvonsa tässä maailmassa on ulkonäkö, kauneus, jota toinen osapuoli voi arvostaa monin eri tavoin. Varakkuus, kalliit harrastukset, kalliit kulkuvälineet tai näyttävä ura ovat hänelle mahdollisen partnerin tärkeitä ominaisuuksia. Hän ei ole onnenonkija, joka kaipaa elättäjää, mutta hänelle tietyt statusasiat merkitsevät paljon, vaikka hän laskeekin niistä leikkiä.

Olen joskus miettinyt, miksi olemme edelleen ystäviä. Tapaamme harvakseen,viestimme harvakseen. Elämämme, arvomme ja maailmalle ovat kaukana toisistaan. Tapaamisemme eivät aina ole antoisia, toisiaan ne ovat jopa ahdistavia.

Ehkä me tarvitsemme ikkunan toisenlaiseen maailmaan kuin omamme – pällistelläksemme, huvittuaksemme, oppiaksemme uutta.Ehkä se ikkuna suhteuttaa arkeamme, auttaa arvostamaan sitä omaa harmaatamme, joka toiselle on eksoottinen, outo ja mahdoton.