Sä voit olla mitä vaan
Kesä, joka tuli sittenkin, vaikka sen ei koskaan pitänytkään.
Kesä, jonka paikalla oli musta aukko, joka tuntui työntävän luotaan.
Kesä, joka tuli niin nopeasti, ettei uupunut saanut kaikkea kasaan ajoissa.
Kesä, jonka lämpö hellii, kurittaa, piiskaa, vyöryy päälle ja viettelee.
Samaan tapaan kuin viime vuonnakin kävi, kesä ei jotenkin ala. On hieman noloa valittaa siitä, ettei Suomessa pääse lomatunnelmaan vaan siihen tarvitaan lentomatka, uusi kieli ja uusi ympäristö. Silti on pakko myöntää, että katson kaihoisasti Finnairin konetta, joka suuntaan jonnekin kaukaisuuteen. Ajatuksissani olen taas kengännauhabudjetilla jossakin, jossa on vielä kuumempaa ja hikisempään. Olen siellä reppuhiertymät olkapäissä, varpaat pölyisinä, tukka tappuralla ja vaatteet hiki- ja aurinkorasvalaikuissa. Olen siellä, missä voin rauhoittua, missä kukaan ei tunne minua, missä joka päivä oppii niin paljon uutta.
Ongelma ei ole Suomi tai kesä, se on levonton ja tempoileva mieleni, jolta on viety monet sen rauhan kannalta olennaiset asiat: matkat, keikat, kulttuurista suurin osa, ystävät, spontaanius. Olen tottunut rauhoittamaan kaikenlaiset myrskyt, harmit ja surut lähtemällä jonnekin, jossa on muuta ajateltavaa, jossa olen yksin vieraana muiden joukossa, jossa on helppo olla sellainen kuin sillä hetkellä tuntuu olennaiselta ja jossa kuljen omaan tahtiini.
Jotenkin on sellainen olo, että olisi pakko päästä jonnekin kauas, jotta en tekisi mitään tyhmää. Kun ryntää heti loman alettua kuukaudeksi reissuun, ei jää aikaa tötöilylle ja selviää yleensä kesästä ilman mitään typeriä säätöjä ja sydänsuruja. Kun on edelliset hoitanut alta pois, ei ole mitään halua sotkea itseään mihinkään uuteen typeryyteen. Jos sitten tekee tyhmyyksiä töiden aikaan, saa kaiken moskan siivottua pois mielestään tärkeämpien asioiden alta.On helpompi tehdä töitä silloin kun sydän tai sielu rikki kuin viettää lomaa, jolloin on aikaa ajatella.
Nyt, kaikkien koronarajoitusten jälkeen huomaan tuntevani oloni levottomaksi. Olin onneksi tarpeeksi fiksu junaillakseni alkukesän täyteen pitkästä aikaa -sukuvisiittejä, joiden vuoksi on ollut pakko olla karanteenimaisissa oloissa. Sen jälkeen olisi vuorossa ihanien ystävien tapaaminen. Samaan aikaan olisi halu rynnätä hauskoissa puistoseurueissa liikkeelle, tavata uusia ihmisiä, päästä ehkä keikoille ja tanssimaan. Se sisältää kuitenkin riskin mielenrauhalle, jonka eteen olen yrittänyt tehdä kovasti töitä. Mielelle, jossa olisi vain työ, läheiset, ystävät, matkat, musiikki, kirjat ja kulttuuri, ei mitään höpöä. Minä en nimittäin enää jaksaisi putsata avohaavoja, naarmuja ja nirhaumia. Arpikudosta ei enää saa kursittua kovin monta kertaa siististi kasaan. Ilmeisesti sitä ei missään vaiheessa opi virheistään, toisin kuin muut.
Ehkä kauas pois vetoaa se, ettei kukaan odota mitään. Mä voi olla kuka vain, mitä vain. Nainen nurkassa mustissaan, hiukset palaneina, olemuksessa raukea rauha, edessä jotain uutta, jotain sellaista, josta ymmärtää taas oman pienuutensa.