Hiiri, fortfarande

Pandemia on vahvistanut minussa piirrettä, jonka harva huomaa muutenkaan. Uusien ihmisten tapaaminen on lähinnä pelottavaa. Siis oikeasti pelottavaa. Ei ”kiinnostavaa”, ”jännittävää” tai ”inspiroivaa”. Se on ihan rehellisesti helvetin pelottavaa. Ystäväni on edelleen ohjannut minua vieraille teille, ja sen osoite oli deittisivusto, jolla en juuri jaksamuista käydä. Kunnes olin saanut viestin ihan kiinnostavanoloiselta mieheltä, joka ei päällisin puolin vaikuttanut kirvesmurhaajalta eikä vain sen yhden asian perässä juoksevalta. Kaltaiseni epäilevän Eilan sai tosin säikäytettyä viesti numero noin 25:  ”Mä haluaisin tavata vaiks loppuviikolla, koska en tykkää kirjoitella vaan kohdata.”

Tavata. Siis niinku livenä. Joku uusi ihminen. Paniikki. Siis oikea paniikki. Mä en pysty tähän. Mihin helvettiin olenkaan taas seonnut? Eikö vain voisi olla ikuinen talvi ja lockdown, joka sitoo ihmiset koteihinsa? Miksi perkeleessä olen taas tässä tilanteessa?

Ymmärrän niitä ihmisiä, jotka eivät ”etsi mitään kirjekaveria” tai jotka kokevat ilmaisevansa paremmin itseään puhumalla kuin kirjoittamalla. Samaan aikaan, ainakin naisoletettuna, kirjoittaminen on pieni turvallisuusjuttu ennen tapaamista. Sen avulla saanee ehkä punaliputettua pahimmat tyypit ja ongittua esille vähän muutakin. Pikaiselle tapaamisella menee todellakin kuin bambi jäälle, joka on samaan aikaan liukas ja heikko.

Joskus onni on myötä: miehellä on ollut lapset viimeiset pari viikkoa, ja minä häivyn kiertämään armasta Suomeamme ensi viikolla. Ehkä pääsisin tästä pälkähästä taas vahingossa.

Kaverini kysyi taas: ”Oletko sä nainen vai hiiri?”
Hiiri, lättad.