Kaverin puolesta tässä ärsyynnyn (tai oikeastaan patriarkaattiin v***uunnun…)

Ystäväni oli ollut treffeillä, kun oli kerrankin ns. ihmisten ilmoilla nyt kesällä. Hän palasi  treffeiltä samalla tavalla hämmentyneenä kuin moni samanikäinen ystävänikin. Treffeillä oli ollut ihan peruskivaa, mutta  oli – taas vaihteeksi – annettu rivien välistä ymmärtää, että ystävätär on ”vähän liian vanha” ja valitettu, että nelikymppiset naiset ovat ”antaneet itsensä rupsahtaa”. Vastassa oli jälleen ihan ikäisensä näköinen, about nelivitonen mies.

Eräs toinen ystävätär (ikä 39) kuunteli 49-vuotiaan miehen lapsihaaveita helmikuisella kävelyllä ja kuuli olevansa liian vanha. Samainen ystävätär oli sitten tämän jälkeen kieltäytynyt lähtemästä treffeille viisi vuotta itseään nuoremman miehen kanssa, koska ei jaksaisi mitään ikäkommentointia – ja kertoen juuri ikäkommentoinnin syyksi. Mies oli todennut, ettei hän ole lähdössä laskeskelemaan mitään niin  epäolennaista kuin ikä, joten voisi neiti nyt lähteä kävelylle, kun meillä ois varmaan juteltavaakin ja ulkona hieno ilma. Heillä on edelleen juteltavaa, joten #notallmen-aktivistit voivat huokaista helpotuksesta. Silti hekään eivät voi kiistää, eikö kulttuurimme normita juuri sitä, että on aivan normaalia, että mies on naista runsaasti vanhempi ja että naisen ulkonäön ja iän kommentointi on edelleen baanalisti hyväksyttyä kulttuurissamme.

Todella monella ystävälläni on kokemusta siitä, että omanikäinen tai vanhempi mies on ryhtynyt perkaamaan syitä, miksi nainen on liian vanha. Samaan tapaan muutamaa vuotta nuoremmat miehet ovat perustelleet, miksi eivät  lähdekään treffeille itseään vanhemman naisen kanssa, vaikka ovatkin itse olleet ensimmäisenä yhteydenottajana.

Ystäväni pohti, olivatko kuvat liian vanhoja (eivät) tai näyttääkö hän kuvissa paremmalta kuin livenä (tuskin). Minua ihan puhtaasti suututtaa ystäväni puolesta. Olen niin totaalisen kypsä tähän patriarkaaliseen pätemiseen ja siihen, että kompuroin siihen itsekin.

Minä en ole mikään en missi, en väitä olevani mikään missi enkä edes halua olla.
Olen nainen,
jolla on hyviä ja huonoja päiviä,
joka on terve,
joka rakasta työtään,
joka jaksaa polkea mummopyörällä kakskyt kilsaa tässäkin kelissä (ja on onnellisen hikilikomärkä sen jälkeen),
jolla on nelivitosen iho,
jonka ihosta näkee eletyn elämän iloja, suruja, valoa ja varjoja,
jolla on ihanat vanhemmat ja sisarukset perheineen,
joka ei suostuisi Stadikalle uikkarissa,
joka ei harrasta välineurheilua,
jolla on maailman ihanimmat ystävät,
joka kävelee päivässä 12000+ askelta,
jota luultiin lapsena pojaksi,
joka on seurustellut 13 vuotta vanhemman miehen kanssa,
joka on tapaillut seitsemän vuotta nuorempaa miestä,
jonka nuoremman exän työkavereista osalle oli vaikeaa ymmärtää ”vanhempi” nainen,
jolla jokunen ylikilo,
jonka niiden jokusen ylikilon ansiosta korsetti ei roiku,
jonka vaatekaapissa on vaatteita kokoa S-M-L-XL-XXL-3XL-onesize,
joka lukee enemmän kirjoja kuin nettiä,
joka tulee yleisesti ottaen toimeen ihmisten kanssa,
jonka mielestä ihmisten arvottaminen ulkonäön perusteella on typerintä ikinä,
joka on tavannut ihan liikaa portfoliomiehiä, jotka etsivät sopivaa naista (työ)suhteeseen,
joka ei esitä itseään nuorempaa,
joka ei ole vapaa ulkonäköpaineista,
joka näkee työssään nuorten kipuilun ulkonäkönsä, identiteettinsä ja olemuksensa kanssa,
joka on kuunnellut tätä stnan aina liikaa/liian vähän -skeidaa aivan liian monta vuotta,
joka on yleensä juuri liikaa tai liian vähän (ja nyksään pitää sitä about kunniamerkkinä)
joka on saatanan helpottunut treffien peruuntuessa,
joka osaa maastoutua normielämään sopivaksi,
joka on tavannut mahtavia miehiä, joille tärkeintä on persoonallisuus,
jota on luultu nuoremmaksi, vanhemmaksi, oikeanikäiseksi ja milloin miksikin,
jolta on kysytty paperit Alkossa viime vuonna (mutta ei tänä vuonna),
joka on hyvin onnellinen oman alakulttuurinsa kuplasta (vaikka siinäkin on omat rajoituksensa)
joka suhtautuu ristiriitaisesti siihen oma alakulttuurikuplaansa,
jonka mielestä myös miehet ovat patriarkaattinsa uhreja (suurin osa itse sitä tajuamattaan tai haluamatta tajuta),
joka uskoo työnsä vuoksi nuoriin ja muutokseen,
joka haluaisi, että kaikki ihmiset olisivat rakastettuja, onnellisia, terveitä, tasapainossa itsensä kanssa, turvassa ja tuntisivat itsensä hyväksytyiksi.

Pahoittelut ranttauksen pilaavista viimeisistä utopiasivulauseista.
Ehkäpä nihilistikin saa kesän kuumuudessa sulaa sen verran, että esittää vaaleanpunaisia poutapilvitoiveita?