Vapaan naisen askeleet

– Mä en tiedä, miten mä sulle kertosin… Mut sil taitaa olla uus.
– Kellä?
– Sun exälläs.
– Aijaa. Hyvä hänelle.
– Wow. Ootsä tiennyt, ku oot noin calm?
– En. Mulla on ollut joku jännä aavistus. Mut ei mua yllätä. Eikä kamalasti kyllä kiinnostakaan.
– Oikeesti?
– Kirpaisee ehkä promillen. Jos sitäkään.

*
 

Ystäväni katsoo minua hieman ihmeissään ja selvästi pohtii, olenko tosissani.
Ja minä olen. 
Se tuntuu niin helpolta, että mieli kevenee lisää.

Elämäni kamalimmasta keväästä on vuosi aikaa.
Niistä kuukausista, kun opettelee hengittämään uudestaan ja myöntämään totuuden.
Sitä oli rakastunut ihmiseen, jota piti rehellisenä ja periaatteellisena, mutta kyseessä olikin mukarehellinen pelkuri.

Silloin oli pakko katsoa myös itse peiliin.

Askeleeni vievät eteenpäin. Katse voi kääntää taakse – jotta näkee, miten pitkälle on päässyt.
Sitten taas katse menosuuntaan ja kevättä askeliin ja kohti elämää. Mun omaa elämää. 

*