We are sailing

Takaisin töihin, takaisin arkeen, takaisin rutiineihin.
Kunhan nyt ensin saataisiin se arki kasaan niin, että rutiineihin voisi soljua.
Kun moni asia töissä muuttuu, rytmi hakee aina hetken uomaansa.

Ensimmäinen viikko oli puhdas kaaos; tauottomat työpäivät venyivät 10-tuntisiksi eikä aikaa ollut edes syödä. Iltaisin kotona ahdisti, mutta loppuviikosta väsytti niin paljon, ettei jaksanut edes ahdistaa.

Kun päästiin itse asiaan, opettamiseen, alkoi olo rauhoittua. Uusia oppilaita, ryhmiä ja työkavereita on paljon, mikä tuo oma lisäsykkeensä. Tunneille meni jännityksen nipistys vatsassaan. Tämän keskellä tutut oppilaat ovat myös itselle tuki ja turva, rauhan satama.

Viikon viimeinen tunti oli viikon paras, viikon pelastaja ja pienuudestaan huolimatta suuri onnen hetki. Rakkaat ja raivostuttavat ysini, niin pienet ja niin suuret, niin osaavat ja niin pihalla, niin ihanat ja niin rasittavat. Pala nousi taas kurkkuun. Näiden kanssa lähdemme tärkeään vuoteen, me puhumme, riitelemme, itkemme ja nauramme. Minä sytytän purteemme valon, ja lähdemme taistelemaan majakan valoa kohti läpi koko myrskyävän meren. Me pääsemme perille, reivaamme purjeet ja sen jälkeen he lähtevät kukin omaan suuntaansa. Minä jään seisomaan rannalle ja katsomaan heidän peräänsä, valmiina auttamaan liikkeelle sen, jolla on tarve vielä palata.