Osattomuudesta ja oikeutuksesta – #mäjokapäivätöitäteen
Pandemia-aika on vaikuttanut ihmisten fiilikseen ja terveyteen todella vaihtelevasti. Se on myös vahvistanut poteroitumista ja hyvinvoinnin epätasaista jakautumista. Osa ihmisista tuntee jääneensä täysin yksin, osa taas ei saa lainkaan omaa aikaa. Kun kotona on ollut pahimmillaan keskityttävä sekä etätöihin että lastenhoitoon, on toive omasta ajasta yhtä surullinen kuin seuran ja ihmiskontaktien tarve yksin asuvalla ihmisellä, joka on jäänyt yksin kotiin joko vastentahtoisten etätöiden tai työttömyyden vuoksi.
Omalla alallani on porskutettu menemään koko ajan viime tipassa vaihtuvien ja ristiriitaisten ohjeiden, liian suuren työmäärän ja valtio- ja kuntatasoisen jeesustelun kanssa, on kyse ollut sitten etäilystä tai läheilystä. Varhaiskasvatuksessa on yritetty pitää Suomi pystyssä ja vanhemmat töissä sekä moni opettaja on pakotettu hybridimalliin eli opettamaan samaan aikaan sekä etää että lähiä. Silti kasvatus- ja opetusala on – rajoituksista huolimatta – ollut yksi aloista, joissa on ollut pandemiatwistillä business as usual. Karanteenit, työntekijäpula, sijaispula, nuhinat, altistumiset, maskin kipeyttämä kurkku ja huoli taudin viemisestä läheisille tai töihin on ollut koko ajan läsnä, ja työ on jäänyt painamaan väsynyttä mieltä myös yön pimeinä tunteina. Silti, se on ollut enemmän perusarkea kuin monella muulla.
Pakkoetään kyllästyt ja etätyötä vihaava ystäväni kadehtii minua, vaikka ei koskaan perusopetuksen luokkaan suostuisikaan. Minä menen töihin, näen ihmisiä, elän arkea, lähden töistä, pääsen pois kotoa. Ymmärrän häntä, vaikka koronakouluaika onkin ollut hanurista. Etäopetus on ollut hirveintä mahdollista, liian pitkän lockdownin tuhoja paikataan edelleen ja yritetään pitää poissaolojen täyttämää hulluuden junaa raiteillaan, samalla oppilaita mukaan noukkien. Niiden samojen oppilaiden vuoksi yritetään kuitenkin pitää arki mahdollisimman normaalina. Jokainen pieni vierailu – kirjastokäynti, vieraileva kirjailija, museokäynti – on iso juttu. Sen sijaan moni ystävä tuntee kodin seinien kaatuvan päälle.
On myös niitä, jotka voivat etätyömahdollisuuden vuoksi paremmin kuin koskaan ja tuntevat saavansa enemmän ja paremmin aikaan kuin ahtaalla toimistolla. Useampi ystäväni nauttii siitä, että tekee alkuviikosta summittaisen viikkosuunnitelman, jonka aikaisena lintuna herää joskus kuudelta, venyttelee pikaisesti, pesee hampaat ja avaa koneen kahvikuppi kädessään. He käyvät parisen tuntia eri aikavyöhykkeen meilejä ja tarvittaessa pikaisia tapaamisia läpi, kunnes laittavat koneen hetkeksi kiinni ja lähtevät tunnin lenkille ja kauppaan palaten ajoissa kello kymmenen yhteispalaveria varten, jonka jälkeen he tekevät töitä sen päivän tehtävien mukaan. Osaa heistä ahdistaa mahdollinen pakkopaluu toimistolle. Monessa firmassa varmaan käydäänkin tällä hetkellä keskustelua etätyön tulevaisuudesta.
Pandemia-ajan jakava asia on ollut myös asumismuoto – yksin, kimppakämpässä, puolison kanssa, perheen kanssa. Yhteistä kaikille lienee se, että isompien neliöiden kaipuu on monilla noussut, samaten toive pihasta, parvekkeesta ja tilasta liikkua. Osalla asuinkumppaneiden naama ärsyttää enemmän kuin koskaan, osalla taas yksinäisyys ja ihon ikävä tuntuvat musertavilta. Osa on deittaillut menemään kuin mitään ei olisi tapahtunut, osa taas on eristäytynyt mieluummin kuin ottanut riskejä.
Itse huomaan etääntyneeni osasta ystävistäni, koska hieman yllättävilläkin ihmisillä ulkopuolelle sulkevat pariskuntakuplat ovat nykyisin tapa viettää aikaa. Omalla kohdallani halu olla yksin on samaa tahtia kasvanut, joten halua rynnätä baariin ei ole. Tästä tulee joskus hieman hassuja tilanteita – ymmärrän ihan hyvin, että kunnon koronapommina en ole halutuin vieras illanistujaisiin. Kun sitten niistä joskus kerrotaan minulle ja kesken lauseen tajutaan, etten ole ollut edes paikalla ja ettei minua ollut edes kutsuttu, laskeutuu tilanteeseen nolo hiljaisuus. Pyrin vaihtamaan sujuvasti puheenaihetta, koska minulle on ihan sama, kutsutaanko minua jonnekin vai ei ja koska tämä duunini nyt on mitä on.
Pandemia on ehkä alleviivannut osalla sitä, mikä on tärkeintä. Osa pitää entistä tiukemmin kiinni itselleen tärkeästä, osa tavoittelee entistä päättäväisemmin omaa unelmaansa. Kunpa nyt kukin pääsisi tämän kuristavan kelmun alta pois ja niitä, joita tämä on pahimmin kurittanut autettaisiin kunnolla. Laman uhrien puuttuneen jälkihoidon luulisi olevan häpeämuisto päättäjille, mutta mikään ja kukaan ei ole niin kuuro ja sokea kuin etuoikeuksiensa voitelema (toisten epätoivolla rikastunut) menestyjä. Lama oli tasa-arvoon pyrkineen hyvinvointivaltion surma, pandemia tehnee sen illuusiosta ja sirpaleista selvää jälkeä. Kuka pitäisi aidosti huolta siitä, että tästä ei tulisi taas yhtä segregaation ja polarisoitumisen vahvistajaa?