Pintaa, pintaa

Pudistan meikkiä kasvoiltani hajamielisesti. Katson peilikuvaani ensin mitään ajattelematta kasvovoiteen poistuessa hiljalleen kasvoiltani.

Jään katsomaan peiliin ripsarit osittain silmien alla. 
Lyhyemmät hiukset ovat karanneet klipsin alta ja kiemurtelevat kaulalla ja otsalla. Hiukset ovat aiempaa pidemmät ja elävät omaa elämäänsä. Tuntuu jotenkin vapaammalta, että kiharapilvi valuu pitkälle selkään.

Silmät näyttävät väsyneiltä, ja katse on etäinen. Vaikka katson peiliin, katson kuin jonnekin sen taakse. Silmät ovat harmaat, mikä kertoo väsymyksestä. Virkeänä ja eloisana hetkenä ne ovat siniset.

Iho on kesän jäljiltä ruskeahko ja siinä on taas uusia aurinkoläikkiä ahkerasta suojaamisesta huolimatta. Silmien alla ja otsalla on tuttuja ryppyjä, ehkä hieman aiempaa syvempiä. Iho on kohtuullisen hyvässä kunnossa, onneksi. Vuodet piirtyvät ihoon, haluan tai en.

Miltä ikäiseni naisen kuuluu näyttää? Omasta mielestäni näytän ikäiseltäni tai vanhemmalta. Ikäni kuitenkin arvellaan niin nuoremmaksi kuin vanhemmaksikin – ja myös ihan oikein.

Miksi nuoremmaksi luuleminen on niin mukavaa? Mitä pahaa on 42 vuodessa kaikenlaista elämää? Miksi on kiva kuulla, että jonkun mielestä olen 36?

En halua olla pinnallinen ihminen. Tässä asiassa taitaa olla pakko myöntää oma rajoittuneisuutensa. Itse en koskaa arvioi ihmisten ikää tai ulkonäköä. Silti pelkään kuollakseni, että jokus luulee minua ikäistäni vanhemmaksi. Kuinka noloksi nämä ensimaailmalliset ongelmat voivatkaan mennä?