Milloin tietää, mitä haluaa oikeasti tehdä?

Olisi kiva, jos… EI. ÄLÄ AJATTELE.
Käännän tottelevaisesti ajatukseni muualle, kaivan työpaperit esiin ja alan tehdä töitä.

Herään aamuyön tunteina kuten tavallista. Yritän pitää mieleni rauhallisena ja vailla ajatuksia.
Olisinpa… EI. EI MITÄÄN JAKOA.
Käännän katseeni valkoiseen seinään ja puhdistan kuuliaisesti mieleni.

Karmean työpäivän jälkeen istun junassa turtana ja tuijotan pimenevään iltaan.
Kunpa minä… EI. EI OLE SINUN JUTTUSI.
Nielaisen ja alan miettiä kaikkea sitä, mitä vielä pitäisi saada tehtyä.

*

Olen taas siinä pisteessä, että olen typeryyksissäni saattanut itseni tietyynlaiseen ajatusansaan. Olen kuvitellut ja antanut itseni olevani sellainen ihan tavallinen ihminen, jolla on ihan tavalliset mahdollisuudet, mikä on kenties yksi suurimmista itsepetoksista. Voisin läimiä itseni mustelmille typeryydestäni. Miten ihmeessä voin taas olla tässä samassa pisteessä?

Viimeisten painajaismaisten työkuukausien aikana olen tehnyt surutyötä siitä, että minun on löydettävä uusi ala, koska en nykyiselläni jaksa kovin monta vuotta. Työn eettinen kuorma on kasvanut jo vuosia muuttuen täysin  kestämättömäksi. Viime vuosien luokaton koronapelleily ja hallintotason typeryys, epäpätevät työntekijät ja moni muukin asia on tehnyt oman työn kunnialla hoitamisen lähes mahdottomaksi. Olen sitä mieltä, että kaikki vapaa-aika ei saisi mennä töistä palautumiseen tai siihen, että selviää seuraavan päivän töistä saamatta raivokohtausta ihmisille, joiden työt kaatuvat itselle.

Samaan aikaan olen pyristellyt varovasti irti tunneansasta, jossa kaltaiselleni toivottomalle on tiedossa vain sellainen nöyryyttävä sotku, että siitä on syytä peruuttaa niin varovasti, ettei se ole koskaan muulta kuin ystävyydeltä näyttänytkään. Se on yllättävän vaikeaa, mikä kertoo taas sen, etten ole vielä oppinut mitään.

Olen yrittänyt lohduttaa itseäni umpikujissani suunnittelemalla kevään uintikauden aikaista aloittamista, kiinnostavaa remppaprojektia  ja kesän kengännauhabudjettireissua, mutta mieli on apea ja maassa. Olen vuosia pakottanut mieltäni spatiaaliseksi ja sopeutuvaksi, ymmärtämään rajoitukseni, luonteeni lainalaisuudet ja kaiken peittävän arpikudoksen, joita ei kannata haastaa. Mieleni ei ole oppinut mitään. Se yrittää saada minut ojentamaan käteni tai tarttumaan toisen käteen tilanteessa, jossa kyse on tyhjästä lupauksesta.

*
Olen yrittänyt opettaa mieleni siihen, että maisemassani on rauha – on se sitten Berliinin vilinässä, meren äärellä, Helsingin metrossa, kansallismaisemassa, peltoaukealla tai sodan raunioilla. Siinä rauhassa olen minä hyvät kengät jalassa, tarpeeksi rahaa pärjäämiseen tilillä ja lompakossa, laukussa hyvä kirja ja mieli avoimena uuteen. Siinä rauhassa onneni ja oloni ei ole kiinni kenestäkään muusta kuin minusta.