Iho, jossa elän.

Olen saanut viimeiset työt tehtyä. On aivan liian myöhä. Haluan vielä lukea hetken kirjaa, mutta ensin minun on huuhdottava työt mielestäni ja iholtani.

Riisun vaatteni, viskaan ne pyykkikoriin, taittelen tuolille, asettelen vaatepuulle. Palelen hieman viileässä asunnossani ja sen jääkylmässä kylpyhuoneessa. Levitän ajatuksissani kasvoilleni puhdistusainetta ja tuijotan tyhjin silmin peiliin. Jään tuijottamaan väsynyttä kuvajaistani kun pyörittelen vähäisiä meikinrippeitä irti ihostani.

Astun suihkun alle ja annan veden huuhtoa iholtani meikin ja päivän vaivat vastukset. Kunpa ajatuksetkin voisi huuhdella, puhdistaa ja keventää yhtä helposti.

Hieron ajatuksissani öljyä vielä kostealle vartalolle ja kasvoille. Yritän silitellä itseni rauhalliseksi. Pukeudun paksuun pyjamaan ja sukkiin. Käperryn peittooni ja sytytän lukuvalon. Uppoudun hetkeksi johonkin toiseen maailmaan.

Sammutan lampun ja toivon rauhallisia unia. Herään tavalliseen tapaan aamuyön julmina, epämääräisinä tunteina. Yritän pitää mieleni tyhjänä ja silmäni suljettuna. Ajelehdin unen ja valveen rajamailla kellon soittoon asti.

Istun hetken sängyn laidalla kokoamassa itseäni päivää varten. Edessä on lista velvollisuuksia ja tehtäviä. Havahduin jälleen pari viikkoa sitten, että elämäni pyörii taas sen ympärillä, että selviän töistäni.

Yhtä kylmä oivallus oli taas sekin, että tehtäväni elämässä on vain antaa jotain itsestäni saamatta mitään vastineeksi. Kalsea ja iloton elämä tekee kylmentää ja kyynistää. Yritän takertua pieniin ilonhetkiin: kampaajakäyntiin, hyvään latteen kahvilassa, taiteeseen, luonnon kauneuteen, innostavaan keskusteluun.

Odotan Uudenkuun Emilian lailla leimahdusta. Edellisestä on pitkä aika.