SuperSingle (Jos kuitenkin ihan vaan itsellinen…)

Joulubreikki. Thank gaaaad.
Hyvä aika esimerkiksi syödä kaksi kertaa oman painonsa verran, nukkua univelkoja, taantua parikymmentä vuotta vanhempien luona, tavata ystäviä ja sukulaisia, lukea kirjoja aamuyöhön, saunoa ja selailla kaikenlaista höpöä netistä. 

Nettihöpöstä löytyi omalta osaltaan ihan viihdyttävä analyysi ja tylsä määritelmä itsestäni. Super single. Vihaan jo valmiiksi single-sanaa ja erityisesti suomennosvastinetta sinkku, josta tulee mieleen lähinnä kinkku, mikä nyt yleisesti ottaen on suhteellisen kuvottavaa. Poikamiestyttö ei oikein sovi sekään suuhuni. Naimaton taas tekee yksinolosta puuttellisesen – en minä ole mikään osaton, sanaton, hampaaton tai onneton. Aikoinaan kaverini hautuumaareissulla hautakivestä bongaama ittellinenja myöhemmin itse jostain historiaopuksesta huomattu itsellinen ovat huomattavasti parempia. 

Mutta takaisin nettihöpöön ja supersinkkuuteen. Washington Postin reilun vuoden vanhassa artikkelissa What do you call someone who’s fiercely independent? A Super Single toimittaja Kerry Quinn pohtii itsellisyyden olemusta Better Things  -televisiosarjan päähenkilön kautta. Sarjan päähenkilö, yksinhuoltajaäiti, on päättänyt olla sotkematta elämäänsä enää miehiä. Hän haluaa olla hyvä äiti tyttärilleen ja pitää pienen maailmansa edes siltä osin selkeänä. Asia on ollut sinällään helppo, sillä vastaan ei ole tullut ketään kiinnostavaa pitkään aikaan. Kun näin yllättäen käy, hän panikoi ystävälleen, ettei hänellä ole hajuakaan, mitä tehdä – eikä oikeastaan tilaakaan millekään suhteelle. Ystävätär toteaa päähenkilön olleen yksin liian pitkään ja määrittelee heidän molemmat supersinkuiksi.

Artikkelin kirjoittajan kokemuksissa – joihin televisiosarjaa verrataan on monia tuttuja elementtejä, suurimpana se, miten ihanaa on olla tekemättä kompromisseja ja vain päättää itse omasta elämästään. Toisaalta samaan aikaan on kohtuullisen paniikissa, jos tapaa oikeasti kiinnostavan ihmisen. Sitä kun varautuu jo valmiiksi, että kaikki menee kuitenkin perseelleen ja että mielenrauhauhan palauttamiseen menee valtavasti aikaa ja energiaa. Kokemusta on varsin lähiajoiltakin, sillä siitä on vain vähän alle kaksi vuotta, kun exäni päätti roikuttaa minua ennen lopullista eroa puoli vuotta löyhässä hirressä kaikenlaisin kummin selityksin. Loppuvuosi meni asiasta selviämiseen. Tänä vuonna kiireinen työ on taannut ja tuonut mielenrauhan alkuvuoden höpövaiheen jälkeen.

Sanoin aikoinani exälleni loppuselvittelyssä tienneeni jollakin tasolla, etten voi luottaa häneen. Se, minkä jätin sanomatta oli se, miten vihainen nyt jälkeenpäin olin tapaamisestamme. Olin tuolloin tasapainoisen välinpitämätön miessukupuolen suhteen. En halunnut parisuhdetta, en laastaria, en mitään. Olin heivannut kaksi bumerangimaista ikifleimiä kauemmaksi ja keskittynyt ystäviin ja läheisiin. Sitten kompastuin exääni, mistä seurasi kolmen vuoden suhde, joka oli hyvä, joskin raskas. Koko homman pilasi loppu eli epärehellisyys ja miestyyppinen selkärangattomuus. Kuinka paljon helpompaa olisikaan toimia ihmisten kanssa, jotka olisivat rehellisiä ja osaisivat puhua ongelmistaan? Vaikka olen asiasta päässyt yli, ärsyynnyn edelleen juuri epärehellisyydestä ja selkärangattomuudesta. Rehellinen loppuselvittely olisi vähentänyt paskan lapioimista melkoisesti.

Tällä hetkellä olen taas matkalla mielentyyneyteen. Syksy on ollut työ- ja opiskelurintamalla raskas ja uuvuttava. Kotona makasin lähinnä rankana lattialla, vaikka töitä olisi pitänyt tehdä iltamyöhään. Mieli oli apea ja olisi ollut kiva pujahtaa edes hetkeksi lohduttavaan kainaloon. Kaverin koiran ollessa hoidossa löysinkin sitten parhaan terapeutin. Harmi vain, ettei pitkiin työpäiviin oikein haukku sovi. Parka joutuisi olemaan liikaa yksin. 

Ensi ja seuraavan vuoden tavoitteet liittyvät omaan oloon, fysiikkaan, opintoihin, asumiseen ja matkusteluun. Haluan olla tyyväisempi olooni ja elämääni enkä olla iloton työkone, jollaiseksi tämä syksy on minut tehnyt. Tavoitteeni on olla vielä nykyistäkin itsenäisempi ja itsellisempi. Se ei liene vaikeaa, sillä huomaan iän myötä yhden sukupiirteen vahvistuvan: oman ajan tarve ja halu olla yksin lisääntyvät koko ajan.

Tunnemuju on ryöpsähdellyt yhä harvemmin esiin. Se tuntuu helpottavalta. Oli niin helppo sanoa vuosien takaiselle exälle, joka avioeronsa jälkeen yritti uida elämääni ja arkeeni syksyn pahimmissa kiireissä, että elämääni ei tarvita ketään eikä siihen mahdu ketään. Vastaselittelyt kuihduttanut ja todellisen motivaation paljastanut kommenttini päteen ihan kaikkiin suhteisiin: ”Minä haluan jonkun, joka on rehellinen ja rakastaa minua oikeasti. En mitään puolivillaisia viritelmiä, laastareita tai tyhjiä lupauksia. Jos sellaista ei ole, olen tämänhetkiseen elämääni oikein tyytyväinen. Minä olen liian hyvä jonkun leluksi.”