Sear me MMXIX
Maailma on täynnä yllättäviä kohtaamisia, sellaisia hauraita ja kauniita hetkiä, joiden kauneudessa on ainutkertaisuuden julmankultainen hehku ja joiden tietää palaavan mieleen myöhemminkin, vahingossa, yllättäen ja varoittamatta. Tietyssä tilanteessa ne saavat kasvoille muistelevan hymyn ja tunteen perhosen siipien kepeästä kosketuksesta. Toisessa tilanteessa muistoon liittyy verenkarvainen ja viiltävä tunne menetyksestä ja siitä, miten kaikki olisi voinut kenties mennä toisin.
Satunnaiset kohtaamisen hetkiä ei voi tilata etukäteen, ei sanella järjellä, ei ennustaa. Niihin solahtaa sisään näennäisen helposti – unohtaen pelätä, unohtaen ajatella seuraamuksia, unohtaen kysellä järkensä perään. Kunnes on liian myöhäistä.
Minun ihoni alle ei pääse helposti. Olen aina ollut varovainen, mutta vuosien kokemukset ovat tuoneet haurauden tilalle kovuutta, ihmisuskon tilalle varovaisuutta ja luottamuksen tilalle pelkoa.
Minä haluaisin olla humaani hullu, luottavainen maailmanparantaja ja valoisan tasapainoinen sekopää. Silti löydän itsestäni kyvykkään kyynikon, empaattis-varautuneen huolipuntarin ja hermostuksissaan liikaa hölisevän idiootin.
Toisaalta olen myös oppinut sen, että mitä tahansa teenkin, teen sen aina jonkun mielestä väärin. Siksi olen oikeastaan lakannut ulkoisesti välittämästä monista asioista ja kuittaamaan kaiken ranskalaisella olankohautuksella. Tärkeintä on, ettei yksikään viilto näy päälle eikä tefloniin tule naarmuja. Pinnan alla on oma elämänsä, joka on minun. Vain minun.
*
Maailman pelottavin tunne on se, kun tapaa ihmisen, joka pääsee ihon alle aivan yllättäen. Helposti. Nopeasti. Luontevasti. Silloin huomaa askeltaneensa tunnetilaan, johon ei ole varautunut. Se tunnetila on kuin kehä arjen ulkopuolella; siihen ei ole avaimia, ovea tai kulkureittiä. Sinne ja sieltä pois johtaa sattuma. Se on ansa. Tunneansa.
*
Seisoin polttava teelasi käsissäni viileässä keittiössäni, kun tajusin astuneeni kehään ohi ansalankojen ja olevani nyt ansassa, josta irrottautuminen tulisi sattumaan. Lumen ja kautuvalojen hehku oli edessäni, kun seiskoin ikkunan ääressä ja katsoin lumisateeseen. Järjestelin ajatuksiani, rauhoittelin sisälläni nousevaa paniikkia ja yritin estää itseäni vapisemasta.
Olin törmännyt yön bulevardeilla ihmiseen, jonka kanssa olimme vaihtaneet satunnaisen sanasen erilaisissa tilanteissa ja katselleet toisiamme pitkään, ohimennen. Ilta oli vaihtunut yöksi pitkän ja hauskan illan jälkeen, muiden lähdettyä, huomasimme olevamme ainoat ihmiset jäljellä pitkän pöydän ääressä. Tyhjensimme viimeiset lasimme ja päätimme lähteä. Vaellus lumisateessa johti luokseni, kummallisiin keskusteluihin ja ihmeelliseen tunteeseen kaiken tuttuudesta. Se päättyi siihen, kun seisoin ikkunani ääressä lumihehkun ääressä. Koska tätä ei ole tarkoitettu jatkumaan. Ei tässä elämässä.
*
Viides ihminen. Viides ihminen, jonka kanssa olen ollut samassa tilanteessa. Viides ihminen, jonka kanssa tuntee sellaisen astraalitason yhteyden, että nyt – tällä elämänkokemuksella – tekisi mieli hypätä heti ikkunasta välttääkseen sen seuraukset.
Yksi näistä oli monessa mielessä elämäni rakkaus – tuhoon tuomittu. Yksi on ihminen, Kirpaisu, jonka kanssa aika on aina väärä. Kaksi oli pitempiaikaisia seurustelukumppaneita, viimeisimpänä exäni, jonka kanssa eroa tehdessäni tajusin tämän kuvion. Sen, miksi aina olin yhdistänyt nämä ihmiset toisiinsa. Miksi jo exän kanssa suhteemme alkuvaiheessa hämmennyin tietyistä asioista. Askelista aiemmin kuljetuista. Ja nyt mies hämärän rajamailta, jonka ei pitänyt olla siinä. Eikä kenenkään muunkaan.
*
On oikeastaan surkuhupaisaa, että niinkin banaalista pikkuasiasta kuin humalaisesta pussailusta voi päätyä 18 tunnissa tärisemään odottamattomassa tunnetilassa. Väkisinkin ajattelee seonneensa, olevansa epätoivoinen tai kuvittelevansa kaiken. Ikävä puoli tässä vain on, että kyse on aika paljon muustakin kuin ilveilevästä kohtalosta. Tunteita pakeneva ihminen ei astele tarkoituksella jalkarautoihin.
*
Istuin maanantaina työmatkajunassa väsymyksestä ja unenpuutteesta turtana ja kokoilin itseäni tätä maailmaa varten. Olin bongannut aikoja sitten laukkuuni hömppäpokkarin kirjakierrätyksestä. Selailin sitä ohimennen ja muistin lukeneeni sen aiemmin. Lehteilin kirjaa (Colleen McCullough: Ladies of Missalonghi) muistin myös, että se on tavallaan rip-off L.M. Montgomeryn Sinisestä linnasta.Siinä selaillessani silmäni osuivat riveihin, jotka sopivat tunnetilaani täysin: ”That was the trouble with beds. They turned strangers into intimates more quickly than ten years of polite teas in parlours.”
C’est la vie. Yritin nähdä tämän kohtaamisen juuri sellaisena valoisana muistona, joka saa hymyilemään. Perhosen kosketuksena, siipien havinana, kepeänä. Purin hampaani yhteen ja päätin yrittää ajatella näin joka aamu työmatkan harmaudessa. Kunnes muisto muuttuu. Kunnes se muuttuu perhosen siipien havinaksi, niin kepeäksi ja ilmavaksi, että se saa hiljaisen hymyn hiipimään kasvoille.