Aika auttaa aina jossakin vaiheessa

Ihan kaikkeen ei ajan kuluminen auta – mutta aika moneen asiaan kuitenkin. Sen olen taas kerran todennut ja myöntänyt, vaikka vielä puolitoista vuotta sitten olisin ollut eri mieltä.

Elämä olisi suhteellisen jees, jos voisi luottaa kaikkien kanssaihmisten hallitsevan peruskäytöstavat, perushuomaavaisuuden ja perusrehellisyyden. Aika moni asia – ikäväkin – olisi siedettävä, jos olisi tullut kohdatuksi rehellisesti, ei raukkamaisesti. Sinänsä toiset ihmiset ovat niin monelle vain tavaran kaltaisia hyödykkeitä, joita voi käsitellä samoin kuin kulutuskiimainen uusinta ostosta, joka ei miellytä.

Ajan paras puoli on se, että asiat näkee selvemmin, vaikka ne eivät koskaan selviäisikään. Näkee, ettei itse aiheuttanut mitään, mistä epäili. Tuntee tietynlaista rauhaa siitä, että toinen osapuoli makaa myyränkolossaan ja elää rinnakkaistodellisuudessaan – jos nyt sattuu olemaan hengissä. Sekään ajatus ei satu yhtään ihan siksi, koska asialla ei ole itselle mitään merkitystä.

Suurin toiveeni on, ettei myrkkytyyppejä tarvitsisi koskaan tavata uudestaan. Jos minua tai ystäviäni pahasti satuttanut nilviäinen mönkii jossain vastaan, en tunne häntä. En reagoi, en näe, en mitään. Raukkamaisuus ei ansaitse mitään huomiota.

Aika tekee tehtävänsä. Se lääkitsee, turruttaa, antaa perspektiiviä ja auttaa unohtamaan. Onneksi.