Anna hänen muuttaa maailmaa, jos sinä et siihen pysty

Minä näen hänet juoksemassa. Pienenä, pelokkaana mutta silti pontevana. Katsomassa olkansa yli, pitämässä kaverin kylmännihkeästä kädestä kiinni, kiristämässä tahtia. Tuntemassa pienen sydämen pelokkaan sykkeen, kuristavan paniikin tunteen kurkussa. Ne eivät saa saada kiinni. Ne eivät saa.

Kovempaa. Kovempaa. Ne seuraavat yhä. Ja huutavat, huutelevat. Ne näyttävät uhkaavilta, humalaiset aikuiset miehet. Ne huutavat perään törkeyksiä. Kaikkea ei ymmärrä, mutta osan ymmärtää liiankin hyvin. Ne kutsuvat apinaksi ja neekeriksi ja kaikilla mahdollisilla nimillä.

Hän juoksee niin lujaa kuin pystyy. Oikeastaan vielä lujempaa, itku kurkussa ja pelko sydämessä. He pääsevät karkuun. Kaksi pientä tyttöä. Sen jälkeen äiti ei päästä enää myöhään ulos. Pitää olla varovainen.

”Ne oli vaan humalaisia ja tyhmiä”, hän sanoo nyt. Hän hymyilee kuin aurinko ja nojaa päätään olkapäähäni. ”Ei se oo sun vika. Ei tyhmät oo sun vika”, hän lohduttaa minua, aikuista. ”Nyt on hyvin. Täällä kaupungissa kaikki on hyvin.”

Aikuinen istuu vieressä. Kurkkua kuristavat raivo, kyyneleet ja avuttomuus. Myös se tyyneys, millä asiasta kerrotaan. Niin kuin asioista, jotka kuuluivat normaalina osana arkeen. Jumalauta, eivät kuulu minun maassani. Eivät kenenkään muunkaan maassa. Minun maassani lapset saavat kulkea kadulla rauhassa. Kaikki lapset. Heitä eivät ahdistele toiset lapset, eivät aikuiset. Ei kukaan.

Tämä maa on meidän, kaikkien täällä asuvien. Sen kaikilla lapsilla ja aikuisilla pitäisi olla turvallinen olo täällä. Minä haluan nähdä kaikkien nuorten pääsevän toteuttamaan unelmiaan ja elävän hyvää arkea.

Minä olen etuoikeutettu monessa mielessä. En vähiten siksi, että saan arjessani seurata upeiden tyyppien kasvua ja tietä eteenpäin. Haluaisin nähdä, miten heidän siipensä kasvavat ja vahvistuvat ja miten siipien kasvamisella ei ole liian kiire. Kun he sitten pyrähtävät viimeisen kerran ovesta suureen maailmaan, säilön sen kuvan aina mieleeni. Kun näen heitä myöhemmin kadulla tai he tulevat moikkaamaan, olen kiitollinen siitä, että siivet kantavat. Aina siivet eivät kanna, se on kova paikka kaikille, mutta se ei kiinnosta tarpeeksi niitä, joilla on raha ja valta.

Nyt minä näen hänet juoksemassa eteenpäin hiukset tuulessa liehuen. Vieläkin pienikokoisena, vahvana, yhä pontevampana. Hän haluaa muuttaa maailmaa ja tarvitsee apua siihen. Me kaikki tarvitsemme häntä ja niitä tuhansia muita, jotka juoksevat ja katsovat eteenpäin, ilman pelkoa, katsomatta taakseen.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *