Askel ja kompastus kerrallaan

Aurinko oli jo korkealla, kun heräsin. Miksi nukuin keskipäivällä? Oloni oli hieman hutera ja väsynyt, mikä ei ollut kovinkaan tyypillistä. Siirryin unisesti, kun tunsin käsivarren painon ristiselälläni ja kuulin tasaisen hengityksen. Painoin otsani tyynyyn ja rauhoittelin mieltäni. Good girl, taas mennään.

Liu’un sängystä pois kuin käärme. Olin jälleen kiitollinen vuosien voimistelu- ja joogataustasta, vaikka olomuoto ei olekaan muuten enää yhtä sulava, sillä valuin hitaan rauhallisesti lattialle herättämättä toista. Sen jälkeen hiivin pehmein tassuin kylpyhuoneeseen ja suljin oven kerrankin ilman narinaa.

Kietouduin isoon pyyhkeeseeni ja stahdin kylpyhuoneen lattialle tasaamaan hengitystäni. Olin hiljalleen liukunut kauemmas ja keskittynyt ajattelemaan kaikkea muuta kuin tunnemujua. Tai niin olin luullut. Vain yksi ilta keskustelun ja viinin parissa, ja lopputuloksena oli vaatteita pitkin asuntoa, rohtuneet huulet ja jäsenissä tietynlainen raukeus. Mieleni säntäili sinne ja tänne, mutta nousin hitaasti lattialta, huuhtelin kasvoni, pesin hampaat ja levitin korpunkuiville kasvoille kosteusvoidetta.

Hieman myöhemmin makasin tutussa kainalossa peittojen alla lämpimässä. Nojasin päätäni tuttuun olkapäähän, nenä tutussa kaulakuopassa. Kielsin mieltäni ajattelemasta mitään. Keskityin hengittämään tasaisesti ja tuijottamaan taulua seinällä.

Kohta nousisimme ja pukeutuisimme, hieman vaivaantuneina kenties, mutta jutellen, ja lähtisimme omaan suuntaamme. Kieltäisin taas mieltäni ajattelemasta, mutta se ei tottelisi. Mieleni. Se ei koskaa tottele, ei koskaan lopeta kiusaamistaan.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *