Come Night I Reign

Aamulla puhelimessa odottaa viesti:
”Moi, pääsetkö tässä joku päivä yhdelle tai kahville kaikkien kiireiden jälkeen?”

Pukeudun ja puunaan itseni töihin, juon kupin teetä ja astun ulos ovesta. Lähden kävelemään junalle. Samalla muutenkin ylikierroksilla oleva mieleni on levoton. On ollut tavallaan helpottavaa, ettei työkiireiden vuoksi ole tarvinnut miettiä erästä kuukausien takaista iltaa. Toisaalta olisi kiva… Toisaalta olisi paha…

En ole kenellekään vastuussa mistään – ainakaan periaatteessa. Hän ei ole kenellekään vastuussa mistään – ainakaan periaatteessa. 

Istun junassa ja annan tulikuuman juoman polttaa alahuuleni lähes rakoille. Kyllä. Olisi kiva mennä kiinnostavan ihmisen kanssa kahville tai kaljalle. Kaikki oman arkipiirin ulkopuolella on ihanaa ja virkistävää vaihtelua. Oma elämä lakastuu niin kovin helposti omiin arkisiin rutiineihinsa, joihin tarvitsisi virkistettä. Kun jaksaa debilisoivasta väsymyksestä huolimatta viikkokeikalle, on huomattavasti enemmän virtaa astella arjen mukulakivillä, vaikka silmänalusten lilasävyisyys ei kovin energistä mielikuvaa tuokaan. Samaan tapaan omalta mukavuusalueelta astuminen tekee hyvää – jos tekee.

Lyhyen viestivaihdon ja molemminpuolisten kiireiden sumplimisen jälkeen huomaan olevani menossa yhdelle samana iltana. Perjantai-iltana. Hetkinen, hämähäkkivaistoni herää hieman. Looginen mielenpuoleni muistuttaa, että meillä molemmilla on suhteellisen tärkeää menoa lauantaiaamuna. Työpäivän aikana ei ole aikaa pohtia eikä murehtia. Kun kiiruhdan kotiin hieman siistiytymään, katson tyytyväisenä peilistä superväsynyttä olemustani ja rauhoitun. Ei tällä pärställä ole mitään hätää. 

Istun baarissa mausteisen juoman äärellä ja keskustelen kiinnostavista asioista. Pian löydän itseni istumassa vieraalta sohvalta jatkamassa samasta aiheesta. Kun alan katsella seuraavaa bussia, saan shokin. Kello on viisi. Aamulla. Tummasävyinen musiikki kehrää stereoissa, ja minä olen ankkuroitunut tukevasti toisen ihmisen kainaloon. Hämähäkkivaisto anelee väsymyksestä ja miltei 24 tunnin hereilläolosta huolimatta nousemaan, laittamaan kengät jalkaan ja vaikka kävelemään osan matkaa. Pääasia, että lähden ulos nyt, heti ja kohta. Väsymysmieli haukottelee ja arvelee kummankin sammuvan kuin laudanum-lastin alle. 

Kello on yhdeksän, kun kaksi hämmentynyttä ja väsymyksestä pyörryksissä olevaa ihmistä etsiskelee osaa vaatteistaan pitkin makuuhuonetta. Lakanat ovat kiertyneet paperinaruiksi. Tuijotan kuvaani kylpyhuoneen peilistä ihmeissäni. Parrassänki-ihottuma ja punainen ylähuuli peittyvät edes osittain puuterin alle, sekainen tukka kesytetään ponnarille, aurinkolasit pelastavat silmät ja talvivaatteetn loput. Ryntään ulos ovesta pikaisen ja lähes nolostuneen hyvästelyn jälkeen. Lyhyen bussimatkan jälkeen astelen portaita ylös omaan kotiini ja hyppään suihkuun, jotta voin esittää päivän menoissa skarppia ja asiallista. 

Veden valuessa huolimieleni järjestelee ja järjestäytyy. Näkikö kukaan? Mitä, jos näki? Samaan aikaan mielen toinen puoli kimmastuu. Jos kaksi vapaata ihmistä haluaa viettää aikaa keskenään, kenelläkään ei ole siihen mitään sanottavaa. Huolimieli muistuttaa siitä, edellisestä kerrasta, varsin hyvän ystävän kaipaavista katseista miestä kohtaan ja aiemmista, humalaisista tunnustuksista kiinnostuksen suuntaan. Mitä, jos joku näki? Mitä helvettiä, jos aavistukseni ystävän ihastuksesta on oikea? Jääkylmä vesi saa tärisemään. Ehostan kasvojani ripein ottein, pukeudun skarppiin mustaan paitapuseroon ja silitän hiukseni öljyllä ja vahalla sileiksi. Haistan hiuksissani miehen aftershaven. Ei saatana. Suihkautan päälle pikkuisen liikaa parfyymia, piirrän kulmat teräviksi ja huulet asiallisiksi. Viisi minuuttia myöhemmin seison ratikkapysäkillä matkalla esittämään asiallista aikuista. 

Ajatukseni pysyvät kasassa koko päivän riennot. Istun ratikassa kohti kotia ja pohdin iltaa. Kaverin tupareissa on rentoa ja leppoisaa. Olen kokoamassa itseäni kotia kohti, kun vilkaisen puhelimeni kelloa ja huolellisesti kootut ajatukseni lennähtävät joka suuntaan kuin pelokkaat pikkulinnut. 

”Haluisitsä nukkua mun kainalossa ensi yönkin? Mä tulen bussille vastaan ja teen sulle hyvän aamiaisen.”
 

*

It was time to let my body lead. My mind, the usual leader, was deeply confused. So was I.