Ei mitään kirjekaveria

”Sä vaikutat kiinnostavalta ja asut lähellä. En etsi mitään kirjekaveria vaan haluan nähdä suoraan. Lähtisitkö yhdelle huomenna täällä Kalliossa vaikka kuuden aikaan?”

Hetkinen.

Kello oli toukokuisena perjantaina 17.48 (tms.) ja istuin kotona keittiön lattialla sukkiksissa ja tunikassa odottaen pastan kiehumista ja maskien puhtaaksi keittymistä. Pitkä työviikko oli takana, ja olin luvannut itselleni sardellipastaa ja kaksidesisen pullon valkkaria, jälkiruuaksi espanjalaismansikoita ja kookoskermaa. Maskeja keitellessäni avasin yleensä deittiapin ja suoritin (siltä se tuntui)   tsekkauksen. Kerrankin vastaan oli tullut kiinnostavanoloinen tyyppi, joten swaippasin oikealle. Ylle kirjoitettu viesti kilahti noin kolme minuuttia swaippaukseni jälkeen.

Okei. Suora lähestyminen on ihan suora ja reilu tapa sekä sopii toiselle. Minulle se ei sovi. On ihan kohteliasta kysellä asioita ja  tunnustella, onko tässä kiinnostavuuden kanssa mitään tekemistä. Ja näin naisena, myös stalkata, josko punalippuja nousee heti alkuun. Yleisimpiä ovat exän (ja kaikkien muidenkin naisten) demonisoiminen, suorasukainen pesäjahti muista väitteistä huolimatta, persuilu, kirjoitus- ja keskustelukyvyttömyys tai sisällöttömyys (lista omistetuista asioista omistusasunnosta ja prätkästä alkaen – ei muuta sanottavaa).

Minulla sattui olemaan lauantaille muuta menoa, minkä kerroin pahoitellen. Miehen vastaus: ”Ilmoittele sit ku oot vapaa. Mo.” En ole toistaiseksi ilmoitellut.

Toisille varmaan sopii suora toiminta. Toiset, kaltaiseni varautuneemmat, haluavat tehdä ensin pientä maastotiedustelua siitä, löytyykö jotain yhteistä. Sen jälkeen kyse on aina ja kuitenkin loppujen lopuksi siitä, onko oikeenlaista kemiaa – tai kemiaa ylipäätään.