Epämukavuusalue

Mielikuvissa nainen liikkuu joustavasti, sensuellisti ja kevyesti. Käsien ja lantion liikkeet ovat symmetriset, iskut osuvat kohdilleen ja kasvoille on kutsuva hymy.

Todellisuudessa peilissä näkyy hahmo, joka näyttää norsulta, virtahevolta tai mastodontilta. Se liikkuu kankeasti ja näyttää aivan totaalisen idioottimaiselta sekä häpeää olemassaoloaan. Se olen minä tanssitunnilla.

Jos joskus olen kuvitellut liikkuvani sulavasti ja omaavani jonkinlaisia koordinaatiokykyjä, rytmitajua tai sulokkuutta, tömähdän aina tanssisalilla maan pinnalle. Notkeudesta ei ole jälkeäkään, ja näytän lähinnä epätoivoiselta heiluessani. Maski vielä korostaa vaikutelmaa. Opettaja huomautti ensimmäisellä tunnilla liian löysästä vaatetuksestani, joten jouduin kaivamaan suht tyköistuvan varustuksen kaapistani. Sekin ahdistaa.

Pidän tanssimisesta, mutta samaan aikaan kohtaan tanssisalilla monet inhokkiasiani: peilit, osaamattomuuden, ulkonäkötraumani ja sen, etten töiden vuoksi pääse joka kerta paikalle. En oikein osaa sanoa, onko tanssiminen tunneilla kivaa vai tuskallista, mutta kehonhallintani olisi syytä kehittyä. Siksi hiippailen sinne tyylikkäisiin varusteisiin sonnustautuneiden sylfidien sekaan näyttämään idiootilta.

Tunnin jälkeen kävelen metrolle metsän halki hieman pitempää reittiä. Pimeys tuntuu turvalliselta ja syysilman kirpeältä. Ehkä minäkin jossain vaiheessa oppisin menemään tunnille ihan rennosti näyttämään idiootilta enkä ahdistuisi etu- ja jälkikäteen.