Etäkupla, työstressi ja erakoituminen
Etäkupla. Etätunneli. Etäjumitus.
Työpäivät ovat pitemmät, työstressi on tapissa, huolimittari on rikki, ja istuminen jää päälle.
Silti jossain virtaa sellainen flow, jota ei koskaan ole ollut.
*
Luin edellisen blogipostaukseni, joka tuntui niin kaukaiselta, vaikka siitä onkin vain hieman yli kaksi kuukautta. Toisen osapuolen kanssa asia saatiin puhuttua täysin auki ja tietyssä mielessä – sitä ei tarvinnut sanoa edes ääneen – tämä oli helpottavan lopullinen sinetti. Merkki siitä, että kaikki on oikeasti ohi. Mitään ei ole vain ehtinyt kirjoittaa, sillä 12-tuntisten työpäivien jälkeen tietokone on vihollinen numero yksi. Tärkeintä on päästä ulos ovesta tuulettamaan ajatuksiaan lenkille.
Työahdistuksesta huolimatta olen niin syvällä omassa kuplassani ja järkyttävän tyytyväinen ollessani pääasiassa yksin, että minun on vaikea ymmärtää kaltaisteni (kaikesta huolimatta) etuoikeutettujen etätyöläisten valitusta pikkuasioista tai toisten turvallisuudesta välittämättömien uskomatonta typeryyttä samaan aikaan, kun osa ihmisistä pelkää kotona tai töissä henkensä puolesta.
Jonkun elämä kaatuu siihen, ettei pääse sinne kolmen hengen luksusjoogaansa, jossa saa jasmiiniteetä lopuksi.
Jonkun elämä kaatuu siihen, ettei pääse baariin joka viikonloppu.
Jonkun elämä kaatuu siihen, että asuntonsa joutuu siivoamaan itse.
Jonkun elämä kaatuu siihen, ettei oma elämäänsä pääse pakoon. Sepä se todellinen ongelma lieneekin.
Joku joutuu kulkemaan töihin julkisilla joka päivä ja hoitamaan lapsia, joita tuodaan päikkyyn ties missä kunnossa.
Joku joutuu siivoamaan puutteellisin suojavarustein julkisia paikkoja, joissa törmää jos jonkinlaiseen eritteeseen.
Joku joutuu hoitamaan hauraita vanhuksia puutteellisin suojauksin puolin ja toisin sekä vastaamaan monen hätään.
Joku on menettänyt toimeentulonsa ja on täysin kafkamaisen byrokratian armoilla pohdimassa selviämistään.
Joku joutuu olemaan kotonaan välivaltaisen puolison tai vanhemman armoilla saamatta apua.
Suurin osa ihmisistä yrittää toimia oikein.
Silti on niitä syljeskeleviä ja toisia päin köhiviä juoksijoita, jotka juoksevat väistämättä ketään.
Silti on niitä ihmisiä, jotka eivät kaupoissa, joukkoliikenteessä tai kadulla edes yritä pitää turvaväliä.
Silti on niitä ihmisiä, jotka rikkovat karanteeninsa.
Silti on niitä ihmisiä, jotka mesoavat rajoituksia vastaan, mutta esimerkiksi koulujen avautuessa pitävät JennaPetterinsä kotona luottaen ratsastavansa laumasuojalla kuin rokotustenvastustajat konsanaan.
*
Oma alani on isosti median ja ns. asiantuntijoiden riepottelun kohteena. Koulu ja opettajat on leimattu vain itsestään välittäviksi laiskureiksi. Se ei sinänsä ole uutta, sillä Ylen ja Sanoma Median koulutuskirjoittelun tarkoitushakuisuus on viime vuodet tullut tutuksi. Kukaan ei tunnu kuitenkaan kuulevan opettajien perimmäistä viestiä: kyse on turhasta riskistä. Ns. asiantuntijoiden toiveena on vain saada laumasuoja – ei mitään muuta. Sen myöntäminen onkin kestänyt yllättävän kauan.
Jos joutuisin menemään huomenna töihin, menisin ilman mutinoita ja lähinnä huolissani siitä, olisinko jossain vaiheessa kenties oireeton tartuttaja. Olisin huolissani oppilaistani ja kollegoistani, mutta menisin töihin, koska asioille voisi vielä tehdä lähiopetuksessa jotain. Ongelmaksi tulisi se, että lähi- ja etäopetus eivät onnistu samaan aikaan, vaikka siihen meidät jossain vaiheessa pakotetaankin. Koulut olisi pitänyt avata nyt, jos pedagogista apua haluttaisiin lähiopetuksessa antaa. Avaamista ei kuitenkaan voida tehdä samanlaisella sekasortoisella paniikilla kuin sulkua, jossa koululaitos joutui turauttamaan 24 tunnissa uuden koulumuodon kasaan – luonnollisesti ilman mitään lisäkorvauksia ja kesken työehtosopimusneuvotteluiden. (Useammalla naisvaltalaisella kuntien ”kutsumusalalla” ei muuten ole voimassa mitään sopparia, ja Kuntatyönantajan EK-avusteiset palkanalennuspainostustoimet jatkuvat suurella innolla.)
Etäopetus on puhujasta riippuen menestys tai katastrofi. Minä kutsuisin sitä suoritukseksi, joka on tehty mahdollisimman hyvin. Heikoimmista oppijoista on syytä olla huolissaan, ja heidän motivaatiotaan oppia ei kiistä kukaan. Syksyllä onkin paljon paikattavaa – opettajat epäilevät suuresti lupailtujen lisämäärärahojen riittävyyttä ja saamista. Suurin osa oppilaista tsemppaa ja pärjää kivasti, kodit ja koulu vetävät yhtä köyttä sekä tavoitteet ovat yhteiset.
Kun katson peiliin, näen vielä tavallistakin väsyneemmät kasvot. On turhauttavaa, että omasta työstä päättävät ihmiset, joilla ei ole mitään tietoa koulun todellisuudesta. HUS:n infektiolääkärit pitävät varmasti omat lapsensa kotona eivätkä päästä heitä kouluun. Asiasta korskuvat toimittajat toimivat samoin. Tekopyhyyden tympeä löyhkä leijuu jeesustelun yllä, ja Iltalehden toimittajan aivopieru aiheesta oli omaan luokkaansa. Kun itse ei voi vaikuttaa mihinkään, ja työstressi on muutenkin tapissa, ei unista voi enää edes haaveilla.
*
Olen tavallaan kietonut itseni omaan kuplaani, jossa on liikaa töitä, ulkoilua, lukemista, elokuvia, dokumentteja, konserttistriimejä, puheluita vanhemmille ja iäkkäille sukulaisille sekä muutaman ystävän tapaamista metsälenkeillä. Pitkän etäopetuspäivän jälkeen kyky ihmiskontakteihin on nolla. Olen monasti siunannut sitä, että asun yksin. Olenkin joskus miettinyt, mitä tapahtuu rajoitusten loppuessa; ryntääkö osa ihmisistä kiimaisesti toistensa syliin samaan aikaan, kun osa ihmisistä peruuttaa välittömästi takaisin asuntoonsa ja lähtee ulos edelleen vain lenkille ja kauppaan.
*
Minä olen toistaiseksi ollut onnekas, sillä lähimpäni ovat pysyneet terveenä. Se on minulle tärkeintä. Yhtä tärkeää on se, että oppilaani pärjäävät ja pääsevät elämässään eteenpäin. Ja me kaikki pitäisimme huolta itsestämme ja toisistamme.