Ethereal solitude

Elämässä aika moni asia tuntuu menevän tällä hetkellä päin persettä (Pardon my French…), mikä on kohtuullisen lannistavaa. Vaikka joissakin ketutuksissa onkin first world problems -sivumaku, vaivaa nyt keväällä myös ihan rehellinen turnausväsymys, kun uni ei tule, mieli on solmussa töistä ja muukin elämä muistuttaa lähinnä lyijykynäsuttua. Hyvänä lisänä maailmantuska ja yhä kasvava vaaliahdistus, vielä odotettuakin pahempi.

Peilistä katsoo päivä päivältä väsyneempi naama. Silmien ympärillä on mustat renkaat ja silmissä on takaa-ajetun katse, jota yritän parhaani mukaan peitellä. Onneksi suuri osa ihmisistä ei katso kovin tarkkaan.

Perjantaina näin paljon ihania ihmisiä iltamenoissa. Vaikka minulla olikin hauskaa, meni paljon energiaa siihen, että pidin iloisen ja kuplivan fasadini kasassa. Todelliseen testiin se joutui pilkun aikaan, kun vakuutin parille kaverilleni olevani ihan kunnossa. Vaikeampaa se olikin sitten aamun viimeiselle ihmiselle. Onneksi olin niin väsynyt naamioni ylläpitämisestä, ettei mieleeni edes pujahtanut vaihtoehto yhteisestä kotimatkasta. Olemme valuneet hiljalleen kauemmas, mikä on sekä surullista että helpottavaa. Toivon verenkarvaisen arven lopulta alkavan kasvaa ihoa. Kun pääsin kotiin, olin psykofyysisesti niin väsynyt ihan kaikkeen viikon aikana tapahtuneeseen, että itkin tunnin eteisen lattialla. Sen jälkeen huuhtelin kasvoni jääkylmällä vedellä, poistin meikin rippeet kasvoiltani ja sivelin yhden voidepurkin lopun kasvoille. Heräsin kolmen tunnin painajaisten jälkeen enkä saanut enää unta.

Töitä pitäisi pystyä tekemään, mutta ajatukset eivät vain pysy kasassa. Nytkin pitäisi vielä kirjoittaa parikin juttua loppuun, mutta en vain pysty enkä jaksa. Roikun kesän reissusuunnitelmassa kuin pelastusrenkaassa. Tajusin lentoja  pyöritellessäni, että olen kolmatta vuotta peräjälkeen menossa samalle alueelle hautaamaan vaikeita ajatuksia joko ihmissuhteesta tai elämästä yleensä. Toivottavasti perspektiivi omaan elämään auttaa jälleen, ja palaan takaisin tukka palaneena, kasvot aurinkoläikistä karmeina, maailmankuva tasapainossa ja mieli rauhoittuneena.

Kun minulla on vaikeaa, näen itseni istumassa yksin järven, joen tai meren rannalla, vuorenrinteellä, kohti laaksoa avautuvalla parvekkeella, linnoituksen raunioilla, romahtaneen talon ikkuna-aukossa tai pimenevän pääaukion portailla katselemassa ihmisiä. Se ajatus lohduttaa ja samaan aikaan myös hieman surettaa. Joskus haluaisi jakaa ne kauniit hetket muiden kanssa. Samaan aikaan muistaa, miten ihanaa on kulkea omassa tahdissaan ja olla välittämättä muista.

Se onkin elämäni paradoksi: kuinka yhdistää itsenäisyys ja seura, halu olla yksin ja seurassa. En ole vielä ratkaissut asiaa. Siksi katson yksin maailman kovuutta ja kauneutta. Ja yritän vaalia sitä kauneutta.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *