Huono päätös ja liian myöhään

Päänsärkyni alkoi välittömästi, vaikka asia olikin jo varma etukäteen.

Pääministeri ja opetusministeri ilmoittivat eilen intoa hehkuen, että Suomen lapset pelastetaan ja päästetään takaisin kouluun. Sori vaan, siellä koulussa on oltu viime aikoina enemmän kuin koskaan, ja ministerit ovat myöhässä. Koulujen sulku suoraan näin pitkäksi ajaksi oli uskomaton teko – voin vannoa, että kauhistus oli varmasti päällimmäisin tunne ihan kenellä tahansa opettajalla. Jokainen alalla edes vähän aikaa toiminut haistoi välittömästi vaikeuksia – ja oli oikeassa.

Jos ministerit tietäisivät jotain kouluarjesta, lapset olisi laitettu kouluun jo tällä tai ensi viikolla.  Jos kouluun paluusta halutaan muuta kuin THL:n himoama ihmiskoe, perheiden ”lepotauko”  tai hallituksen imagokampanja, toimintatapa ei ole todellakaan toimiva. Pedagogisesti ajoitus on täysi susi – omassa opinahjossani rehtorin sähköposti oli jo tukossa poissaolohakemuksista aamukahdeksalta, ja moni oppilas sanoi suoraan olevansa ”jonkin verran nuhassa” 14.5. alkaen. Valtioneuvoston hygieniaohjeistus on samaan aikaan ylimalkainen ja mahdoton toteuttaa aineopetuksessa ja ahtaissa kouluissa.

Jos lähiopetukseen olisi siirrytty kunnon suunnitelman mukaan jo nyt, lasten hyvinvointi olisi taattu varmasti ja oppivelvolliset saatu sankemmin joukoin kouluun tekemään kokeensa ja lopettelemaan lukukautensa. Lastensuojelun ja sosiaalitoimen kanssa olisi myös ehditty viedä ongelmia eteenpäin. Meillä näihin tahoihin on ollut lähes mahdotonta saada yhteyttä.

Nyt moni huoltaja ymmärrettävästi optimoi välttääkseen potentiaalisen karanteenin tai sairastumisen. Kaksi viikkoa on suhteellisen helppo vielä pyytää vapaaksi. Kaikkia ehdottomasti avun tarpeessa olevia lapsia ei myöskään tulla saamaan kouluun.

Minua ei ärsytä tai harmita paluu kouluun. Minä hoidan työni. Sen sijaan minua ärsyttää se, miten olemattomalla tietopohjalla työhöni liittyvät päätökset tehdään. Opetusministerille tuli eilen A-studiossa täytenä yllätyksenä, ettei yläkouluissa ollakaan luokanopettajan kanssa kaikkia päiviä, ja MTV3-sivuston mukaan kukaan ei ollut tullut asiaa opetusministeriössä ajatelleeksi. Opetusministeriössä ja THL:n toimistossa ei tiedetä mitään perusopetuksen haasteista, sen on tämä kriisi todellakin opettanut. Samaan aikaan opetusministeri ajaa jälleen uutta kuntatalouden rahareikää, oppivelvollisuusiän nostoa. Edelliset kauniit ajatukset, jo ennalta hengiltä säästetyt koulutustakuu ja ammatillisen opetuksen reformi, ovat kalliita idealismin kukkasia nekin. Jostain syystä hallituksen laskelmat ovat aina alakanttiin, ja kunnille lankeaa luvattua suurempi maksumiehen rooli.

Minä jatkan töitäni, joita teen yli 30% enemmän kuin normaalisti saamatta niistä mitään lisää. Siksi tuntuukin kohtuullisen pahalta, että koulutusala on mediassa leimattu laiskoiksi ja ahnaiksi. Sinänsä, median koulutukseen keskittyvä ajojahti on ollut viime vuodet hyvin tuttua ja on tuonut kunnon tulosta mm. opettajankoulutuksen hakijoiden vähenemisenä. Toivottavasti Yle ja Hesari jatkavat samaa linjaa, jotta mahdollisimman moni vaihtaisi alaa. Se on nimittäin omallakin kohdalla harkinnassa ja edessä seuraavan viiden vuoden aikana, vaikka rakastankin työtäni – oppilaita, opettamista, työkavereita ja vielä kerran oppilaita. Tätä työtä ei nää kovin kauan jaksa, koska palkka ei vastaa menetettyjä yöunia, tauottomia työpäiviä, koko ajan lisääntyviä työtehtäviä ja akateemisen arvostuksen alasajoa.

Akateemisuuden alasajo on kenties lopulta se, joka vie minut pois työstäni. Suomessa on nykyään hienoa olla tyhmä ja kovaääninen. Paras tyyppi on sellainen hieman juntti hiomaton timantti, joka pitää jalkoja pöydällä ja kutsuu itseään kapinalliseksi. (Minä kutsun moukaksi.) Koulussa ei saa enää vaatia oppilaalta osaaamista, sinnikkyyttä, pitkäjänteisyyttä tai ponnistelua, jos konsultteja ja huoltajia on uskominen. En kykene katselemaan, miten nuoriso debilisoidaan ja paapotaan aivokuolleiksi.

Kun katson ysejäni, näen tulevaisuuden. Näen terävät katseet, hyvän sydämen, raateluhampaat, herkeämättä raksuttavat aivot ja kriittisen mielen. Nämä nuoret näkevät päättäjien onttouden ja ajattelevat itse. Sillä ennen kuin minä lähden, minä lasken eteenpäin ne, joiden vuoksi meillä on vielä toivoa.