In My Dark Pavilion

Minun ei koskaan pitänyt kirjoittaa neuroottiselta kuulostavaa monologia tunne-elämästäni. Se vain kävi niin. Miten muuten asiaa käsittelisin? En minä osaa enkä halua vatvoa tunnemujuani kenenkään kanssa.

Lattian kuurauksen lomassa olen pohtinut omaa olemistani ja sitä, miten ryssin aina ihmissuhteeni. Olen niin tottunut olemaan yksin, että sekoan toisen ihmisen lähellä ja pelkään kertovani liikaa itsestäni. Ketään ei saa päästää liian lähelle. Kenellekään ei saa paljastaa liikaa.

En pysty myöntämään edes itselleni, että toisaalta haluaisin parisuhteen. Silti epäilen, etten siihen pystyisi. Tarvitse niin paljon omaa tilaa ja aikaa. Ja olen niin huono luottamaan. Minun on vaikea käsitellä ongelmatilanteita. Vetäydyn kuoreeni ja pysyn hiljaa. Minulla on tässä asiassa todellakin luuserin moraali: Mitäpä sitä yrittämään, kun pieleen menee kuitenkin…

Yritän edelleen katsoa vain päivän kerrallaan, vaikka turpiin liian monesti saanut mieleni onkin jä valmistautunut epäonnistumiseen tai luovuttamiseen. Minullakin on epärealistinen puoleni, se joka täysin perusteettomasti uskoo, että minullakin voisi joskus olla onnea pelissä nimeltä rakkaus.