Itsekkäät kansankynttilät ?
Minulla ei ole koskaan ollut yhtä ja oikeaa realistista haaveammattia. Lapsena halusin kirjailijaksi ja lentäjäksi – kumpikin on yhtä kaukainen haave. Silmälasipäinen, kovasti lukeva lapsi on yhtä kaukana kirjailijasta kuin lentäjästäkin.
Hieman vanhempana halusin opettaa, olla töissä kirjastossa, parantaa maailmaa tai matkustaa. Valintojen vuosina lakiura, diplomatia ja tutkimus kiinnostivat eniten.
Monien vaiheiden jälkeen päädyin osa-aikatöihin aivan muulle alalle ja samanaikaisesti opettamaan. Jotenkin valuin opetusalalle vahingossa, suoritin opettajankoulutukseni saadakseni töitä ja opetin vuosia epäpätevänä gradutraumoineni. Lopulta valmistuin ja jäin alalle.
Minulla ei ole koskaan ollut idealistista kuvaa opettajan työstä. Suvussani on paljon opettajia, joten tiesin varautua pitkiin luku- ja suunnittelurupeamiin iltaisin, koko ajan laajenevaan vastuuseen, simätikkuna olemiseen, kiireisiin työpäiviin ja siihen, että lounastauko ei ole rauhoittumista vaan pikatankkausta.
Kaikkein pahimpaan kasvatus- ja opetusalan ongelmaan en ollut varautunut, koska en nähnyt sitä sukulaisteni elämässä. Oikeastaan se on syövän lailla lähtenyt leviämään vasta oman opettajaurani aikana. Se pahin on kaikenlainen epämääräinen säläsilppu, joka vie aikaa, jaksamista, resursseja ja painoarvoa opettamiselta, akateemisilta taidoilta, oman opetuksen kehittämiseltä ja ennen kaikkea oppilailta. Säläsilppu on pintaraapaisua, tyhjää pakkokoulutusta, maanista pakkovisiointia, suunnittelua suunnittelun vuoksi ja uutta strategiaa kesken vanhan sisäänajon. Säläsilppua voidaan tunkea opetusalan arkeen loputtomasti, koska opetusalan työaikamääritteiset valuviat sen sallivat. Sitä ei ole korjannut vuosityöaika eikä mikään muukaan. Säläsilpun sijaan olisi hyvä saada aikaa aivan muulle – esimerkiksi opettajan ammattitaidon aidolle vahvistamiselle.
Kuulemme usein, että opettajilla on lyhyet päivät ja pitkät lomat.
Aloitan lomista, joiden suhteen suurin ongelma on se, ettei niitä voi pitää haluamaansa aikaan. Ei ole työaikapankkeja, työaikaa ja suuria mahdollisuuksia lisäansioihin. Jos omaan lukujärjestykseen mahtuu sijaistamista, niistä voi saada lisätuloja. Sen sijaan lääkärikäynnit, pankkitapaamiset ja muut omien tuntien päälle osuvat ajanvaraukset pitää ottaa palkattomana, jos oma koulu ei salli tuntivaihtoa toisen opettajan kanssa. Onneksi omani sallii. Palkaton vapaa on kallista vapaata. Ennen opettamista olin yksityisellä puolella töissä. Vaikka lomaa oli vähemmän, joustavuus, työajan pankittaminen ja mahdollisuus pitää lomiaan haluamaansa aikaan olivat ihania. Lomaa ei myöskään ikinä aloittanut yhtä kuolleena kuin opettaja kesälomaansa.
Jos ajattelen peruspalkansaajan 40-tuntista työviikkoa (vai onko se nyt 37,5 tuntia), opettajilla ei tuota vaikeuksia saada noita tunteja kasaan. Minulla on viikossa 22 opetustuntia. Tämän lisäksi on pakollista, sidottua suunnitteluaikaa (ys-aika) kaksi tuntia viikossa. Monessa kunnassa tämän saa käyttää haluamallaan tavalla, monessa (kuten meillä) se tungetaan täyteen sälää, josta tulee lisätöitä viikolle. Minulla on viikossa neljä hyppytuntia, jotka kuluvat sijaistaessa (joskus), monistaessa (usein), töitä sairaalapäivystystä muistuttavassa opettajainhuoneessa tehden (usein), pakollisia puhelinsoittoja yrittäessä (kuvittele puhuvasa luottamuksellisista asioista rautatieasemalla), säläasioita tehden tai yleensä oman valvontaluokan sotkuja selvitellessä. Kaikki kokeiden korjaamiset, esseiden ja tekstien lukemiset, kokeiden tekemiset tai mikä tahansa muu keskittymistä ja ajattelua vaativa työ on tehtävä kotona, koska työrauhaa tai työskentelytiloja ei koululla ole.
Aamulla saavun ainakin puoli tuntia ennen ensimmäistä tuntia valmistelutöihin, oppilashuoltoasioihin ja siihen, että luokassa on kaikki kunnossa. Töiden jälkeen on yleensä pakko jäädä ainakin tunniksi tekemään päivän asiat valmiiksi. Tästä tulee viikossa noin 33 tuntia töissä (opetus, ys, hyppärit). Kotona menee joka ilta 1-3 tuntia töihin päivästä riippuen. Koe- ja esseekasojen kanssa urakoidessa se venyy helposti 6-8 tuntiin. Viikonlopun päivistä pyrin pitämään lauantain vapaana, mutta sunnuntai-iltaisin menee ainakin se tunti. Ehdin opettajainhuoneeseen yleensä hotkaisemaan lounaan, sillä välituntisin on valvontoja, oppilaiden huolia, kollegoiden kanssa pikatapaamisia, oppilashuoltoasioita, riitojen selvittelyä, työvälineiden etsimistä tai siirtymistä toisiin luokkatiloihin.
Opetusalalla ollaan hyvin väsyneitä. Median ja Kuntatyönantajan narratiivissa opettajat ovat ahneita turhasta valittajia. Suosittelen näille ihmisille sijaistamista täydellä paketilla ja oikeasti töitä tehden, ei vain videoita pyörittäen. Pelkästään jo se, että puhuu kuuluvaa opetuspuhetta maski päässä yli kuusi tuntia, ei ehdi juoda tarpeeksi, ei ehdi halutessaan vessaan, ei välttämättä ehdi syödä tai pitää taukoja, aina voi tapahtua koko tuntisuunnitelman tai päivän kaatavia asioita ja koko ajan on kiire lienee monelle kokemus. Puhelimen plaraamisen voi jättää oppilaille. Siihen ei ole aikaa.
Muistuttaisin näitä ”kaikkien alojen asiantuntijoita” siitäkin, että niin kauan kuin jaksetaan rettelöidä, alalla tilanne on vielä nopein toimin korjattavissa. Katsokaapa kotihoitoa, sairaanhoitoa ja varhaiskasvatusta. Siellä ei rettelöidä – ei enää. Sieltä on lähdetty ja lähdetään. Opetusalaltakin aletaan lähteä. Luokanopettajina alkaa suurissakin kaupungeissa hiippailla epäpätevää porukkaa, samaten yläkoulussa.
Varhaiskasvatukset työntekijöiden tilanne on karmea: palkkakuoppa, työolot ja vähättely ovat suututtaneet jo vuosia. Kun nyt samat, aina ”päiväkodin tätejä” mollanneet tuttavani jeesustelevat palkan mataluutta, muistutan mielelläni heidän omista aiemmista mielipiteistään – jotka luonnollisesti kielletään ja /tai suututaan.
Olin aina ajatellut, että opetustyö on välivaihe. Nyt, kun joudun miettimään tulevaisuuden uutta uraa, opetusalan jättäminen tuntuukin yllättävän pahalta. PIdän opettamisesta, oppilaista ja kollegoista. Mikään ei voita sitä fiilistä, kun oppilas oppii, innostuu ja löytää oman juttunsa. Mikään ei voita fiilistä luokassa, kun joku iso asia on koskettanut kaikkia. Kuohuva teini on paljon kivempi työkaveri kuin aikuinen (sori vaan). Opetustyö on vaihtelevaa, myös itse oppii koko ajan uutta. Työ on merkityksellistä ja sillä voi muuttaa ja parantaa maailmaa. Sitä ei ihan joka työssä pysty tekemään.
Mikä saisi minut jäämään alalle? Mahdollisuus työskennellä eettisesti kestävästi koulussa, jonka oppilasaines, ryhmäkoot ja henkilökunta ovat kunnossa.Se, että Suomessa lopulta otetaan varhainen puuttuminen oikeaksi keinoksi, ei sanahelinäksi; perheet tarvitsevat tukea jo neuvolassa, sitten varhaiskasvatuksessa ja koulussa. Kaupunkien pitää ottaa oppilaaksiottoalueista vastuu, ei vain tunkea tiettyihin lähiökouluihin alueita, joiden asukkaista 70%:lla äidinkieli on muu kuin suomi. Kouluissa pitää voida keskittyä opettamaan, ei rynnimään visioihinsa ihastuneiden, vailla opetuskokemusta valtaansa käyttävien suunnittelijoiden pillin mukaan. Työstä olisi myös mukava saada korvaus, jolla yksinasuja saa elämäänsä myös enemmän turvaa. Opettajien palkkakehitys on pysähtynyt kymmenisen vuotta sitten. Yksinasuva pärjää palkallaan,mutta eipä siitä paljon säästöön jää.
Huomenna on työpäivä. Aiemmin ajatukseni sunnuntaisin olivat neutraalit, toisinaan väsyneet. Nyt nihilismi nostaa päätään, ja olen väsynyt vetämään rooliviitan ylleni ja näyttelemään kiinnostunutta ja empaattista opettajaa. Tiedän, että päivän aikana en ehdi palautua missään vaiheessa, sillä koko ajan joku on haluamassa jotakin. Kun pitkän päivän lopuksi palaan kotiin, tuntuu ahdistavalta yrittää palautua, jotta jaksaisi taas uuden työpäivän liian täydessä koulussa.
Olen ennenkin ehdottanut, että asioista päättävät laitettaisiin viikoksi varhaiskasvatukseen, kodinhoitoon, vanhustenhoitoon, sairaalaan tai perusopetukseen tutustumaan normiarkeen. Sen jälkeen voisivat omiin hyvinvointipoteroihinsa linnoittautuneet päättäjätkin tajuta, mikä mättää.