Itsekkyyden elegia

Vielä reilu viikko. Sitten voin häipyä täältä ja toivoa, että ulkomailla olisi helpompi hengittää.

Kulunut kevät on ollut toisen ihmisen itsekkyyden, pelkuruuden ja epärehellisyyden vuoksi niin karmea, että haluan vain päästä pois täältä. Ihmiselle, jolle luottaminen on vaikea asia, tulee olemaan erittäin pitkä prosessi toipua toisen ihmisen lähes tahalliselta vaikuttavasta toiminnasta.

Kun toinen kieltää huolestuneet kyselyt. Vakuuttaa rakastavansa. Elää normaalia arkea.
Sitten kertoo pari kuukautta myöhemmin tarvitsevansa aikaa itselleen. Tuosta noin vaan. Ilman keskustelua.
Lopulta ihmisestä saa kakaistua ulos, yli puoli vuotta ensimmäistä osuutta myöhemmin, että hän on ajat sitten jo ajatellut eroa, päättänyt sen myös jo ajat sitten ja vain oman pelkuruutensa vuoksi jättänyt sen sanomatta, voidaan puuttua maton kiskomisesta jalkojen alta. 
Sama ihminen ihmettelee, miten häntä voidaan pitää pelkurina, itsekkäänä ja epäluotettavana. Ja epäillä hänen aiempia tunteitaan. Niin, miksiköhän?

Minä en harrasta suuria draamoja enkä kohtauksia. Ne ovat mielestäni mauttomia. Ystävieni pöyristys on kulkenut sivistyneesti. Minä poistin tarvittavat ihmiset epäsivistyneen suoraan some-kuplastani. Ja pelkään koko ajan järjestäväni sopivassa tilanteessa kohtauksen, koska olen kevään jäljiltä niin loppu. Samaan aikaa en toivo toiselle pahaa – mutta en kyllä mitään hyvääkään. Ja toivon karman hoitavan hommansa.

Ihmismieli on mielenkiintoinen. En tunne minkäänlaista kostonhimoa, mutta huomaan toivovani kyseisen ihmisen rämähtävän henkisesti kunnolla rähmälleen. Ihan vain siksi, että toivon hänen oppivan, ettei Suomessa tai missään muuallakaan ketään kohdella näin.