Ja yöt minua käskevät lähtemään

Selaan maanisesti lentoja siihen Euroopan kolkkaan, jonne olen ennenkin paennut, kun olen pakopaikkaa tarvinnut. Siellä kuuma aurinko on polttanut turhat toiveeni tuhkaksi, nauranut typeryyteni bussiin unohdettavaksi mytyksi, tuonut perspektiiviä ensimmäisen maailman ongelmiini ja saanut mieleni tyyntymään. Unelmoin illasta vettä tuijottaen, hikisistä päivistä reppu selässä,palaneista hiuksista, vahvasta kahvista ja päättäväisestä yksinäisyydestä. Siitä hetkestä, kun tajuan olevani vapaa kaikesta.

Olen se ihminen, joka kiertää romanttisia paikkoja yksin. Istun kirjan kanssa katsellen huikaisevaa maisemaa pariskuntien kuherrellessa vieressä. Toisaalta vieressä saattaa istua kaksi kivikasvoa, jotka katsovat samaan näkymään ilmeellä, josta paista tyytymättömyys sadan kilometrin päähän. Minä muistan näkymän, he pettymyksen.

Lounastan yksin, illastan yksin, kahvittelen yksin, nautin viinilasini yksin. Se aiheuttaa mielenkiintoisia reaktioita. Minut joko unohdetaan täysin tai sitten keskustelen tarjoilijan kanssa ja poistun tungettuani väkisin tarjoilijalle maksun nauttimistani herkuista.

Joskus mietin, miten kiva olisi kokea nuo paikat toisen ihmisen kanssa ja samalla jo pelästyn ajatustani. Haluaisinko pilata minun rauhan maailmani sillä, että siihen tulee haavoja? Paikassa, jonka tehtävä on lääkitä, parantaa ja tuoda unohdus.

Olen jälleen tuon maailmankolkan tarpeessa.Jälleen pitäisi haudata ja unohtaa, saada perspektiiviä ja hengittää.
Silti typerä pieni ääni sanoo sisälläni: Miksi ajattelet noin jo nyt? Ei ole vielä toukokuu, jolloin tämä kaikki vasta eskaloituu.

Ehkäpä siksi, että tiedän sen aina eskaloituvan. Huhtikuussa tai toukokuussa, ihan sama. Sieltä se tulee kuitenkin.