Jalkojemme alla sama maa

Katselen goottilaista kuuta ja yritän koota ajatuksiani.

Kynttilät palavat alustallaan.

Huoneen nurkat jäävät hämärään.

Hämärässä on helpompi olla rehellinen.

 

Takana on oman ajan ja ihanien ystävien täyttämä viikonloppu.

Lepoa, rauhaa sekä kipeästi kaivattua unta ja aikaa olla rauhassa kotona.

Silti mielessä kaihertaa jonkin, jonka en ole antanut lupaa kaihertaa.

Kaiherrus ei kuitenkaan tottele tälläkään kertaa.

 

Olen päättänyt elää asiaa hetki kerrallaan, elää omaa elämääni.

Katsoa päivän, ehkä enimmillään viikon eteenpäin.

Mutta se ei ole (taaskaan) se ongelma.

Vaan se aivan toinen, se sama, se ikuinen.

 

On kammottavaa huomata oman menneisyytensä vaikutus.

On pakko tunnustaa oma kyynisyytensä.

On pakko tunnustaa oma tunnevammaisuutensa.

On pakko tunnustaa oma pelkonsa.

 

Minua pidetään selviytyjänä, jolla on vahva itsetunto.

Hyvä huumorintaju.

Kyky ponnistaa vaikeuksista uuteen alkuun.

Itsenäinen ja itsepäinen luonne.

 

Tunne-elämäni mustelmat ovat aina parantuneet.

Olen repinyt itseni palasiksi ja koonnut itseni uudelleen ja uudelleen.

Surutyön jälkeen olen aina palannut vahvempana kuin ennen.

Olen vaalinut itsenäisyyttäni ja omaa arvoani.

 

Tunnemuju on silti vaikea asia.

Vahvuuden alla on nainen, joka on puolikuollut pelosta.

Varautunut pahimpaan.

Täysin hukassa monessa tilanteessa.

 

Mieli muistaa sen kaiken, minkä haluaa unohtaa.

Ilkeät sanat, huonon kohtelun, Siperian tuulia kovemman kylmyyden.

Oman mielen kovettamisen viimeiseen taistoon.

Poistumiseen pää pystyssä, vaikka on tukehtua omiin kyyneliinsä.

 

Samaan tapaan mieli muistaa ne kaikki paluuyritykset.

Sanat, joiden pehmeys voisi sokaista, jos ei muistaisi todellisuutta.

Toisen varmuus siitä, miten innokkaasti palaisin.

Kavaluuden, jonka vuoksi tulee demonisoitua koko miessukupuoli.

 

Miten yhdistää uskallus, varovaisuus ja halu luottaa?

Miten edetä hitaasti, mutta olla etääntymättä?

Miten olla pilaamatta nykyisyyttä menneisyyden painolastilla?

Miten olla uskollinen itselleen?

 

Ongelma on se, mitä voi sanoa.

Mitä uskaltaa sanoa.

Mitä haluaa sanoa.

Mitä saa sanoa.

 

*

 

Viisitoista vuotta naimisissa ollut ystävättäreni ei ymmärtäisi minua.

Hän ihmetteli tuttavaansa, joka oli  samaan aikaan  ihastunut ja peloissaan.

”Miten hassua, mitä rakkaudessa pitäisi pelätä? Naurettavaa!”

Katselin naista, joka ei tiennyt – tai oli unohtanut.

 

Huomaan nyörittäväni tunteeni tiukkaan korsettiin.

Miettiväni, mitä voi, saa ja uskaltaa sanoa.

Kun haluaisi vain sanoa, että minulla on ikävä.

Ja että pidän, että ehkä hiljalleen… enemmänkin.

 

Kuulen ystävättäreni naurun korvissani.

”Senkin hölmö, mitä sä tuollaista mietit! Sen kun sanot vaan!”

Sitä on oppinut sanojen kanssa säästeliääksi.

Itseään kun ei jaksa koota enää kovin monta kertaa uudelleen.