Kerro, kerro kuvastin

Aamulla istuin työmatkajunassa puoliunisena edes huomaamatta, että Spotify-soittolistani oli loppunut. Onneksi, sillä sain kuunnella vartin verran mielenkiintoista kolmen kolmikymppisen naisen keskustelua. He taisivat olla tuttuja joko opiskelu- tai työkuvioista, mutta eivät samassa paikassa töissä. Sen verran hyviä tuttuja kuitenkin, että keskustelussa oli tuttavallis-intiimi uskoutumissävy. Naiset keskustelivat eilisestä Hesarin jutusta, jossa pohdittiin viehättävyyden vaikutusta ihmisen elämään työssä ja perhe-elämässä. Yksi naisista oli varsin näyttävä ja ilmeisen tietoinen ulkoisesta olemuksestaan. Hän peräänkuulutti ja puolusti ulkokuoren tärkeyttä, mutta muistutti samaan aikaan, että itsensä kehittäminen on tärkeää. Tuli vaikutelma ihmisestä, joka on tehnyt ja tekee edelleen kovasti työtä päästäkseen eteenpäin elämässään ja urallaan ja jolle myös ulkonäkö on osa brändiä. Hänen no pain no gain -ajattelunsa vaikutti hillitymmän ystävän mielestä hieman kovalta. Tämä hienoisella korostuksella ja ihanan melodisella äänellä puhunut nuori nainen vihasi kaikenlaista ulkoisen olemuksen korostamista ja toivoi pääsevänsä pois ”esilläolosta”. Hän argumentoi ponnekkaasti sitä, miten nainen on aina vääränlainen, oli hän nuori, vanha tai keski-ikäinen. Ja miten mies on joku ”nuori ja innokas”, keski-ikäinen ”asiantuntija” tai kaikkitietävä tietäjä ”grand old man”. Kolmas nainen näytti pitävän työtä vain keinona vapaa-ajan kustantamiseen ja naureskeli toisten keskustelulle, mikä tuntui kahta muuta hieman ärsyttävän. Hän argumentoi kumpaakin vastaan, kunnes äkkiä vetäisi maton myös omien puheidensa alta toteamalla unelmoivansa enimmäkseen joogamisesta Balilla ja siitä, kuinka hyvännäköisiä miehiä voisi pokata retriitissä. ”En mä miehiä muuten jaksa täällä edes katsella.” Tässä vaiheessa hieman kiihtynyt kolmikko poistui junasta, joten lopputulema jäi kuulematta.

*

Töissä kuuntelin kahden työkaverin keskustelua remonteista ja perhe-elämästä. Toinen puhui siitä, miten vuorokauden tunnit eivät tunnu riittävän mihinkään, ja toinen taas suri kaikki illat kokouksissa juoksevan miehensä loittonemista. ”Mä en saa enää vastausta edes siihen, mikä sen lempiruoka on nykyisin”, hän murehti. Toinen yritti tsempata surumielistä sanojaa, joka huokasi pohtineensa eroa viimeiset puoli vuotta ja laskeneensa, saisiko miehen lunastettua asunnosta ulos kohtuuajassa sillä perusteella, että hän on alusta asti omistanut asunnosta suuremman osan ensiasuntonsa myyntitulojen vuoksi. ”Mun veljet on lapsille enemmän miehen malli kuin oma isä”, kuulin hänen sanovan matalalla äänellä kaksikon laskeutuessa portaita.

*

– Mä en kestä mun perset.
– Miks? Sulla sentään on perse.
– No on sullaki.
– Vittu ei oo.
– Mun perse ei mahdu mihinkää housuihi.
– Mä en ees voi käyttää tollasii. Mun perse on yks vitun kuoppa.
– Ei oo.
– On. Muuten mä oon ihan jees. Mut tää perse.
– Mussa on kaikkee liikaa. *tee liikkeen vatsan ja rintojen kohdalla*
– Mussa ei. Paitsi kuulemma äänessä.
*kahden tytön high fivet ja räkänauru*

*

– Sulla on tosi kaunis neule.
– Kiitti, mä tein sen ite.
– Oikeasti!  Oletpa sä taitava!
– Kato, mul on kuvii muustaki.
– Nämä on tosi upeita! Sä olet tosi lahjakas!
– Hihii!
– Musta on myös ihanaa nähdä, että sä hymyilet nykyään enemmän. Sulla on sellainen hyvänmielen hymy, josta tulee toisellekin hyvä mieli.
– Hihii! Mulla on nykyään ihan joka päivä ihan hyvä päivä

*

– ”Luuletko, että vielä joskus ymmärrän, mitä piilotat maailmalta? Vai onko se jotakin, mitä mä katson koko ajan?”
– ”Mä piilotan monet asiat näkyville. Ja loput pimeyden turviin.”