Kone

Katson kasvojani peilistä ja hieman pelästyn, kuinka väsyneeltä näytän.
Se ei sinänsä ole uutta, sillä näytän yleensä väsyneeltä muutenkin. Työstressi vei unista leijonanosan jo vuosia sitten. Työterveys suosittelee hyvää unihygieniaa eikä taida ihan ymmärtää, etten voi olla kuin huumeissa töissä (unilääkepöhnä kestää 15 tuntia). Tällä hetkellä työterveyteen ei edes pääse, joten nyt rimpuillaan tuurista riippuen 3-5 tunnin yöunilla. Viikonloppuna uni kestää onneksi sen yli kuusi tuntia.

Aamulla heräämiseen menee monta litraa jääkylmää vettä, tunnin lenkki, kahta erilaista rasvaa, kotkankulmat, huulipuna, tonni ripsaria ja silmälasit. Silti pelästyn peilikuvaani.

Yksinasuminen on siunauksellista. Ei tarvitse säikytellä ketään silmäpusseilla suoraan Vorkutasta, hiuspehkolla moppien hautausmaalta ja ihrakropalla ties mistä. Etätökötys on saanut minut välttelemään ihmiskontakteja muutenkin, sillä ylipitkien työpäivien, tuntikausien meet-opetussessioiden  ja jatkuvan säätämisen jälkeen ajatuskin ihmisten tapaamisesta on sen verran ahdistavaa, että lenkillekin tulee lähdettyä joko jonnekin skutsiin tai sitten myöhään. Kun moni tuttavista huokailee tylsyyttä, minä pohdin kateellisena ja happamana, että moinen kertoo siitä, että osalla työpäivät eivät ole railoina ratkenneet.

Samaan tapaaan maailman suurin helpotus oli se, että Kaivarikävelymies on ilmeisesti löytänyt jotain pysyvämpää taluteltavaa, sillä mies ilmaisi pyynnön kävelystä parin viikon päästä, ”jos tämä ei onnistukaan”. Toivotin tyytyväisenä hyviä kävelytyksiä ja lähdin kiertämään iltalenkkiä asken kevyenä. Oma etäkupla, turvallisin kupla.

Kun tämä lukukausi joskus loppuun viimeiseen koulupäivään, koronaan, karanteeniin tai koronan odotteluun, voi tilalle tulla melkoinen ahistus. Etäopetuksen alusta asti on paineltu sellaisessa työtunnellissa, ettei siellä ole ollut tilaa millekään omalle huolelle. Kaikki on tähdännyt oman työkyvyn ylläpitämiseen, omaan hyödyllisyyteen, omaan käytettävyyteen. Huomaan monasti ajattelevani itseäni kuin konetta. Kone on tehokas, pyyteetön ja ahkera. Se ei tarvitse lepoa tai virkistystä. Kone kestää kaiken. Mutta kun se ei kestä. Ja minä en ole kone.

”Sä olet niin paras ja autat.” 
Sain kyyneleet silmiini ja sain nipin napin pidettyä ääneni vakaana: ”Kiitos. Se oli kauniista sanottu. Sinä olet paras ja teet aina parhaasi.”

Se paras maailma tempoilee ruudun takana ja pohtii isoja asioita.
Huolimittarini on tapissa ja mieli pohtii ratkaisuja.
Miten se paras maailma pidetään turvassa ja onnellisena?