Kuinka moneen seinään oletkaan päätäsi hakannut?

Perhosen kosketus pakenee minua, ja verenkarvainen haava pysyy itsepäisesti auki.
Julmia ovat unettomat ja valvotut yöt.

Työstressi ja tunnemuju ovat kohtuulllisen karmea yhdistelmä. Sinkoilen töissä ylipitkiä päiviä ajatukset tiukassa työsolmussa. Kun kaadun pitkän päivän iltana ovesta sisään, yritän ohjata väsyneet ajatukseni epätoivoisesti mihin tahansa. Taon opintoesseetä putkiaivona; jätän syömättä, koska jäytävä nälkä pitää ajatukset vain ravinnossa; rehkin salilla puolikuntoisena, luen ranskaksi liian vaikeaa kirjaa ja yritän mennä ajoissa nukkumaan.

Tuijotan tietokoneen ruutua ja kirjoitan hämmennykseni voimalla opintoesseetä ja lähetän sen kieltäytyen ajattelemasta, onko se liian henkilökohtainen. Olen saada sydänkohtauksen, kun esseen ottaakin vastaan entinen yliopisto-opettajani, joka toistaa moninkertaisen vaatimuksensa fiktioon keskittymisestä ja siitä, että olisin armollisempi itselleni.

Miten helvetissä olla armollinen itselleen tilanteessa, jossa (tuntee itsensä idiootiksi) tietää olevansa idiootti?
Kun on saanut näpeilleen niin monta kertaa, että luottamus on miinuksella.
Kun ei ole varma toisen kiinnostuksesta. (Ja ihmettelee, miksi edes kuvittelee toisen olevan kiinnostunut.)
Kun oma ylpeys on ainoa, mihin voi luottaa.
Kun kaikki menee aina pieleen, on kasvojen säilyttäminen ainoa, mitä on.
Kun on nainen, joka pärjää aina ja kaikkialla ja joka nousee takaisin kehään vaikka henkisesti tohjoksi hakattuna.
Kun on nainen, joka ei olekaan tarpeeksi kiinnostava, mutta jonka perään itketään kaksi vuotta myöhemmin – turhaan.

Nuorempana uskoin, että vanhempana ja viisaampana naisena tämä on helpompaa. Onhan se niinkin. Alusta asti kun jo tietää, että kaikki menee joka tapauksessa pieleen. Ei viitsi päätään ihan jokaiseen seinään hakata. (Liian moneen kuitenkin)