Kun musiikki vie…

… jonnekin ihan muulle levelille. Se on ehkä maailman ihanimpia tunnelmia ja fiiliksiä.

Olen taas tanssinut kaksi iltaa bluetooth-kuulokkeet päässäni pitkin kämppääni ja yrittänyt olla laulamatta täyttä kurkkua. Näinä iltoina olen tanssinut ”tuutausarin” goottiorinsessamenneisyyttäni täydestä sydämestäni. (Ja siis parhaani mukaan olen yrittänyt olla laulamatta täyttä kurkkua…)

Kun sitten lähdin iltalenkille kera Spotifyn samoissa merkeissä, liihottelin eteenpäin samalla jammaillen. Kun hiippailin Merihaassa syksyistä merta ihaillen, talsivat vastaan ex-heilani ja tämän uusin tyttöystävä. Moikkasin jonkinlaisella automaatiolla ja tajusin tilanteen vasta heidän ohitettuaan minut. Tanssahtelin eteenpäin tyytyväisenä tilanteeseen. Eipä tarvinnut toteuttaa mitään esittelytwistausta ja pohdintaa siitä, tietääkö uusi ja omistuksenhaluiseksi tiedetty seuralainen minut.

Kun pääsin kotiin, olin saanut viestin yhteiseltä ystävältämme, joka lievää kummastusta uhkuen ilmoitti saaneensa kyselyn, mitä minulle kuuluu.  ”Emmä tiedä. Kysy siltä itseltään. Miten sulle just nyt tulikin mieleen?”
Tuntui hyvältä huomata, että kysely aiheutti vain ihmetystä. Ei kaihoa, ei tyytyväisyyttä. Vain ihmetystä.

Jatkan tanssimista.