Kun on tunteet

”Onks sulla lapsia?”
”Miksi sulla ei ole lapsia?”
”Onneks sulla ei ole lapsia, kun me viedään niin paljo sun energiaa.”
”Sä oot mun kakkosäiti.”
”Sä oot niinku mun äiti. Tai ei äiti, ku sä ymmärrät. Sä oot niinku täti. Tai isosisko. Sellanen tosi fiksu ja vapaa.”

*

Olen piirun verran yli 40-vuotias, perheetön ja lapseton nainen. Teen työtä nuorten parissa, hoidan kummilapsia ja kaverien lapsia ja olen oikeastaan aina ajatellut, etten halua omia lapsia. Nuorempana ajattelin, että voisin mahdollisesti adoptoida, mutta sekin ajatus suli vuosien saatossa elämän kumuun ja kumppanin puutteeseen. Samaan tapaan ajattelin aina, että jos miehellä olisi lapsia, sekin olisi ok. Toisin kuin yleensä ajatellaan, vapaaehtoisesti lapseton ei vihaa lapsia. (Yllätys, hei, todellakin. *sarkasmi*)

Olen aina pitänyt itseäni enemmän kummitätityyppinä ja koheltanut mielelläni kaverien lasten kanssa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä helpottuneempi olen ollut toisinaan hyvinkin syyllistävän, ikävänsävyisen tai puhtaasti typerän ns. lapsipainostuspuheen luonnollisesti kuolemasta. Kun kolmikymppisenä sai jatkuvasti kuunnella kaikenlaista scheissea aiheesta, alkoivat nämä moukat hiljalleen luovuttaa nelikymppisten lähestyessä. Vihdoinkin, ajattelin.

Olin ajatellut jo useamman vuoden, että reproduktiiviset aallot eivät enää vaivaa tai kosketa minua miltään suunnalta. Olen ollut onnekas, sillä tuo lisääntymisåpuhe olisi ollut puhdasta horroria, jos olisin kaikki nämä vuodet kaihonnut lapsia ja perhettä. Jos olisi halunnut lapsia, minulla olisi ne jo. Todennäköisesti. Asiakasnuoret kyselevät joskus perheestäni ja yllättyvät siitä, että olen itsenäinen yksikkö, kun kaikilla muilla on lapsia. (Ei ole.)

Universumilla oli kuitenkin varalleni vielä yksi kaarre. Mies, johon törmäsin yllättäen kaupungin yössä ja joka kävi mielessään kipeää taistelua siitä, mitä hän haluaisi elämältään. Kuuluisiko siihen perhe ja lapsia – vai ei. Hän on siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että miehillä ei ole tässä asiassa samanlaista bäst före -datumia kuin naisilla – eikä myöskään samanlaisia terveydellisiä ja urallisia riskejä. Se ei silti tee omaa pohdintaa aiheesta yhtään helpommaksi. Perheen ja lapsia haluavat miehet eivät suinkaan ole helpossa asemassa. Naisella on luonnon luoma mahdollisuus hankkia lapsi vaikka yksin. Miehen tilanne on toinen.

Ajattelin itsekseni, että muutenkin minulle viimeisen vuoden vittuillut maailmankaikkeus heittelee nyt kohti melkoisia kääntöveitsiä – joista suurin osa on onneksi kaartanut bumerangina takaisin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että käännökset olisivat olleet tuskattomia. Ei tämäkään, vaikka tiedän oman kantani täysin. Samaan aikaan tiedän myös, ettei tehtäväni ole estää toisia ihmisiä toteuttamasta unelmiaan, etsimään onnea ja toivottavasti löytämään sitä.

*

Puhuimme asiakasteinin kanssa isoista asioista tänään aamusella:
”Onks aikuiset yhtää fiksumpii näis asiois?”
”Ei ikä tuo välttämättä näissä asioissa yhtään lisää fiksuutta, ikävä kyllä.”
”Ootsä?”
”En tiedä. Voisin sanoa Maria Jotunia mukaillen, että elämään kuulu se, että on tunteet. Siitä tekevät ihanan ja vaikea samat asiat. Kun on tunteet.”
”Se on just toi. Kun on tunteet. Mä haluisin ne pois päältä.”
”Sä et halua olla kone. Tunteita voi hallita tiettyyn rajaan asti, mutta tunteet tekevät meistä inhimillisiä. No human is a machine. I hope, at least.”
”Must tuntuu, et sä tiiät, miltä must tuntuu. Sä oot meiän kakkosäiti. Aika monen.”

*
Kävelin työmatkabussilta kotiin omissa ajatuksissani. Ajattelin jälleen kerran tulevaisuutta; sitä joka elää, hengittää ja tuntee. Sen maailmaan on etuoikeus kuulua.