Kutsumustyö tekijäänsä kiittää
”Koulu on nykyään tällainen palvelulaitos, jonka oletetaan joustavan joka tilanteessa. Jos opettaja haluaa antaa ohjeita kasvatukseen, täytyy tosi tarkkaan harkita, mitä vanhemmille uskaltaa sanoa, kertoo Pornaisten Yhtenäiskoulun opettaja Juha Salminen.
Opetushallituksen opetusneuvos Marjo Rissanen kertoo, että yleisin harhaluulo opettajan ammatista on se, että opettajalla on lyhyet päivät ja pitkät lomat.
– Opettajan työpäivä ei pääty siihen, kun tunnit loppuvat. Sen jälkeen on vielä paljon erilaisia kokouksia, joissa suunnitellaan esimerkiksi koulun toimintakulttuuriin liittyviä asioita, Rissanen sanoo.”
(https://yle.fi/uutiset/3-10910504, lainattu 29.9.19 )
Miltei jokaisella suomalaisella on käsityksensä, muistonsa ja näkemyksensä koulusta. Ne ohjaavat edelleen koulutuskeskustelua niin kahvipöydissä, vanhempainilloissa kuin poliittisessa päätöksenteossakin. Viimeisin on kaikkein pelottavin. Koulutuspäätöksiä tekevät ihmiset, joista ei suurimmalla osalla ole mitään käsitystä koulun arjesta tai käytänteistä, olivat he sitten poliitikkoja, tutkijoita tai virkamiehiä.
Minä olen yksi kivistä uudistuksen kengissä, yksi kapuloista rattaissa, yksi muutosvastarintaisista turhakkeista.
Olen niitä, jotka esittävät kysymyksiä, joihin kukaan ei vastaa.
Olen niitä, jotka eivät hyppää innolla ilmaan, kun uusi opetustrendi niin käskee.
Olen niitä, joiden mielestä konsulttijargon ei kuulu kouluun.
Olen niitä, joiden mielestä koulu ei ole yritys.
Olen niitä, joiden mielestä kodin kuuluu kasvattaa ja koulun ensin opettaa ja samalla kasvattaa.
Olen niitä, joiden mielestä päättäjien pitäisi tulla kouluun muutenkin kuin kuuntelemaan valmisteltuja esityksiä.
Olen niitä, joille tullaan luennoimaan asioista, joilla emme tee yhtään mitään.
Olen niitä, joille osa kynnysmattovanhemmista on ulkoistanut kasvatusvastuunsa, kun ei jaksa/viitsi/osaa asettaa rajoja.
Olen niitä, joiden jaksaminen ei kiinnosta ketään.
Olen niitä, joiden tehtävänä on taata parasta vain minun lapselleni.
Olen niitä, jotka ovat monen lapsen elämässä ne turvalliset aikuiset.
Minä olen kasvatusalan ammattilainen, jolla on ainakin yksi akateeminen loppututkinto. Opetan tehtävästäni riippuen viikossa 20-500 oppilasta pienemmissä ja suuremmissa yksiköissä, pienemmissä ja suuremmissa kaupungeissa. Minulla on varsin hyvä työmoraali: sairaspoissaoloja on suhteellisen vähän, sairaana ja lomalla tehdään töitä ja työt viedään kategorisesti kotiin. Olen motivoitunut ja työstäni pitävä. Ja olen aivan helvetin huolissani siitä, miten saan kaikki ryhmissäni olevat ymmärtämään ja oppimaan, käyttäytymään kunnioittavasti toisiaan, minua ja muita koulun aikuisia kohtaan, ajattelemaan kriittisesti, voimaan hyvin ja pärjäämään elämässä. Samaan aikaan pohdin, miten minä ja kollegani jaksamme eläkeikään asti – tai pahempina aikoina – tämän lukuvuoden, lukukauden, kuukauden, viikon tai päivänkin loppuun.
Minä teen maailman parasta työtä. Minä näen tulevaisuuden silmieni edessä. Näen sellaisia asioita, joita suurin osa aikuisista ei koskaan näe. Uskoni ihmiskuntaan saa kolhuja ja vahvistuu. Minä saan katsoa, miten siivet räpiköivät aluksi, kunnes niiden iskut muuttuvat määrätietoisemmiksi. Lopulta ne siivet nostavat tulevaisuuden lentoon ja vievät maailman kumuun.
Koulu on maailma, johon ei oikeilla aikuisilla ole asiaa.
Opetustila on nuotiopiiri metsän siimeksestä. Nuotion ääressä koetaan monia asioita, joista tietävät todella vain ne, jotka kaiken kokevat. Ulkopuolinen voi kurkistella kaukaa puiden lomasta, mutta ei koskaan saa tietää kaikkea. Se, joka haluaa kamerat luokkahuoneeseen, on tirkistelijä. Hän on kermankuorija. Opetustilassa on tilaa vain aidoille osallistujille, ei vapaamatkustajille.
Parhaimmissa hetkissä luokkatilassa koetaan yhdessä jotain sellaista, että kurkkua kuristaa.
Pahimmillaan luokka on selli, jossa vastassa on verenhimoinen ihmissusi.
Parhaimpien hetkien jälkeen opettaja jää istumaan pöydän reunalle kokoamaan itseään tätä maailmaa varten, koska on kokenut jotain niin huikeaa, että sitä voi olla vaikea käsittää.
Pahimpien hetkien jälkeen opettaja jää istumaan pöydän reunalle kokoamaan itseään tätä maailmaa varten, koska on kokenut jotain niin kauheaa, että sitä voi olla vaikea käsittää.
Parhain hetki ei ole spektaakkeli. Se on yleensä ihan tavallisen luokan ihan tavallinen tunti, jolla on ollut aikaa ja mahdollisuus keskittyä olennaiseen: opiskeluun, oppimiseen, kohtaamiseen.
Kun on hyvä tunti, on aikaa jutella, luokassa on miellyttävä ilmapiiri, on aikaa pysähtyä, on mahdollisuus seikkailla sivupoluilla, saa ruokkia oppilaiden mielikuvitusta, on tilaa kiivaallekin keskustelulle ja eriäville mielipiteille, voi löytää uusia polkuja oppimiseen, kaikki saavat onnistumisen elämyksiä, kaikki oppivat.
Pahin hetki on se, jossa kohtaa yhteiskuntamme ongelmat: piittaamattomuuden, moukkamaisuuden, rajattomuuden ja väkivallan.
Kun on paha tunti, psyykkaa itsensä kuin nyrkkeilymatsiin, on pakko iskeä kaasu pohjaan heti tunnin alussa, on pakko paahtaa eteenpäin raivolla, ei saa antaa yhtään hetkeä hengähtää, pitää poimia kyydistä pudonneet vauhdissa mukaan, ei saa herpaantua hetkeksikään, jokaista sanaa ja elettä pitää vahtia herkeämättä.
Minä en jaksa ylimielisiä yliopistotutkijoita, kapulakielisiä hallintovirkamiehiä ja irtopisteitä kalastelevia poliitikkoja. Vihaan sanoja visio, palaveri, haaste, voimaantuminen ja suunnitelma. Minä haluan yliopistotutkijat, virkamiehet ja poliitikot kouluun katsomaan kättensä ja aivoitustensa tuloksia. Tulevaisuus tehdään nyt. Hoidetaan siis nykyhetkikin kunnialla, ei vain luoda epärealistisia visioita. Missään visiossa ei koskaan mainita, miten toteuttajat koulutetaan taas uusiin tehtäviin, millä ajalle ne tehdään ja mitä niistä maksetaan.
Opettajien työnkuva on murroksessa. Kokonaistyöaikakokeilut ovat antaneet huolestuttavan kuvan niin työnantajan kuin oman liittommekin ymmärryksestä ja kyvystä kuunnella alalla työskenteleviä. Tunne on, että halutaan teetättää enemmän työtä samalla tai pienemmällä palkalla.
Kun minä astun opetustilaani, kaikki muu jää ulkopuolella. Siellä keskitytään vain siihen, mikä on tärkeintä. Nykyhetkeen, joka luo tulevaisuuden.