Kyllä ne elämän kengät varmasti kastuu

Vapaapäivä.
Se tarkoittaa päämäärätietoista sinkoilua pitkin pääkaupungin katuja ja lukemattomien pikkuasioiden hoitamista. Toisaalta se tarkoittaa myös laiskaa aamiaista ja rapisevaa paperiversiota Hesarista kahvilassa, auringon tunnetta poskilla, mahdollisuutta auttaa kaveria ja onnea siitä, että voi täysikuun aiheuttaman unettomuuspiehtaroinnin vuoksi torkkua edes hetken. 

Olen päättäväisesti pitänyt tietyt asiat pois mielestäni koko päivän ja lukenut keskittyneesti kirjaa, joka herättää paljon ajatuksia ja pohdintoja. Minun tekisi mieli keskustella kirjasta muutamankin ystäväni kanssa, mutta en uskalla. Kansallisuuksien mosaiikki ja sodan jäljet pelottavat. Muuallakin kuin Suomessa on ollut sisällissotia, joista ei puhuta. Tämä sota vain oli vielä verisempi ja lisäksi paljon uudempi. 

Kokeilin myös antaumuksella vaatteita kaupassa. Seisoin sovituskäytävän peilin ääressä täydellisesti istuvassa mutta todellakin aivan liian lyhyessä mekossa ja virnistelin itsekseni. ”With those kind of twinkly eyes you could charm anyone, girl”, ilmoitti minua jokusen vuoden vanhempi muodokas ja näyttävä nainen. Hymyilin hieman hämmentyneesti ja mutisin jotain kiitosta. Nainen vilkaisi minua huvittuneesti ja sanoi: ”Just admit, it, girl. Just admit it.” Sitten hän loi minuun flirttailevan sisaruuskatseen ja keinahteli kohti kassaa. 

Seisoin mekko päällä peilin ääressä ja yritin kuvitella itseni siihen mekkoon joko paksuissa sukkahousuissa ja korkkareissa/maihareissa tai paljain säärin  varvastoissuissa/ballerinoissa. En kyennyt. Itsetunto olisi vaatinut korkkareita vartalon linjojen sulavoittamiseksi. En olisi kuitenkaan kyennyt mekossa mihinkään. Sitä ei olisi voinut käyttää töissä. Iltamenoissa se olisi ollut kunnon kärpäspaperi kaikenlaisten wierdojen suhteen. Se oli myös sen verran kallis, ettei sitä tullut mieleen ostaa huvin vuoksi. En tosin muutenkaan harrasta läpällä vaan -vaatteita ja -kulutusta.

Astelin hytisten kotiin pimenevässä illassa ja aloin taas kirjoittaa. Katson kutistuvaa kuuta ja pohdin, millaisia terveisiä makabriasta se lupaa minulle ensi yöksi.