Letting the body lead III
Maaliskuu. Kuukausista oudoin.
”What have I become
My sweetest friend
Everyone I know
Goes away in the end”
En oikein tiedä, milloin olen herännyt. Huomaan vain tuijottavani pimeydessä hohtavaa valojuovaan. Minulla ei ole mitään käsitystä kellonajasta. Peitto tuntuu lämpimältä, ja hiukset ovat liimautuneet niskaan. Käännyn hitaasti vatsalleni, tuen leukani käsiini ja tuijotan pimeyteen. Väsynyt ja hämmentynyt mieleni pohtii hetken, missä olen. Lasken poskeni tyynyä vasten ja palaan tuijottamaan valojuovaa. Yritän pitää ajatukseni kasassa ja keskittyä ajattelemaan sitä hemmetin valojuovaa. Kuulen oven avautuvan ja sulkeutuvan, mikä havahduttaa minut. Ensimmäinen ajatukseni on ponnahtaa ylös, pukeutua nopeasti ja kohdata nonchalantisti eteisessä. Paeta enemmän itseäni kuin mitään muuta.
Ennen kuin ehdin toteuttaa ajatukseni, kuulen oven taas avautuvan ja sulkeutuvan. ”Huomenta”, kuulen ääneni mutisevan. Käsi silittää selkääni ja hiukseni siirretään syrjään olkapäältä. ”Huomenta.” Ääni väreilee korvassani. Kevyt kosketus tuntuu jalkapohjissa asti. Toinen käsi silittää kevyesti selkääni ja toinen kääntää minut kevyesti kasvokkain ja kainaloon. Käteni piirtää hitaasti miehen leuan kaaren, tuntee parransängen ja leuan kuopan.
Mies nielaisee, kun käteni matka jatkuu kevyesti kaulalle ja olkapäälle.
”Miten sä teet tuon? Mä voisin maata tässä koko päivän, jos tekisit noin. Tulisin kyllä varmaan jossain vaiheessa hulluksi.”
”Etkö sä jo ole?”
Vapauttava hihitys puhdistaa latautunutta ilmaa.
Myöhemmin hiivin kohti kylppäriä. Makkarin oven takana odottaa paheksuva ja viiksekäs matriarkka. Ratkean hysteeriseen kikatukseen kissarouvan vuoksi. Matami ei selvästikään pidä siitä, että kunniallisten poikamiesten makuhuoneesta hiippailee tällaisiin aikoihin kaikenlaisia epämääräisiä hempukoita ilman vaatteita. Vaikka olen samasta paikasta ennenkin hiippaillut, en saa armoa. Pahempi juttu lienee se, että aamiainen on myöhässä. Matami aloittaa helvetillisen bläkkiskonserton ja ilmeisesti temppuilee isännälleen urakalla. Kun pääsen ulos kylppäristä, kisu on siirtynyt matolle jupisemaan ja tuijottamaan halveksivasti. Isännän siirryttyä suihkuun kisu päättää siirtyä taas female bonding – vaiheeseen ja kiipeää syliin tekemään minusta hyvin kissankarvaisen.
Kun olen lopulta lähdössä kotiin (palatakseni samana iltana) mies ja kissa jäävät vilkuttamaan ovelle. Astelen bussille ja matkaan kotiin syvissä mietteissä.
Ne mietteet eivät ole edelleenkään ohi, vaikka kiireet ovatkin vieneet paljon aikaa tapaamisilta.
Voi maailma. Miksi tämä on tässäkin iässä vielä näin vaikeaa?