Little sisters of the sun…

 

Kipitän leikkipuistossa taaperon perässä ja nappaan tämän kiinni juuri ennen jäämistä liukumäestä tulevan isomman alle. Kannan miedosti protestoivan muksun keinuun ja annan riemukkaan kiljunnan säestämät kovat vauhdit. Ympärillä vilisee lapsia ja perheitä. Miehet ja naiset juttelevat minulle lapsistaan ja kyselevät lapsekseni olettamastaan. Osa menee kummallisen näköiseksi kuullessaan, että lapsi onkin hyvän ystäväni. Äidin saapuessa hierojalta riemukas pallero pinkaisee vastaan. Sitten hän tarttuu toisella kädellä minua kädestä ja toisella äitiä. Nyt mennään ostamaan jäätelöä, jee!

*

Minulla ei ole omia lapsia, tuskin tuleekaan. En ole koskaan pitänyt itseäni minään äitityyppinä, vaikka nuorempana harkitsinkin adoptoimista. Nykyään touhuan ihan mielelläni pienokaisten kanssa pieninä annoksina. On myös kiva tietää, että ystävä saa hetken hengähdystauon, aikaa käydä rauhassa kampaajalla tai pääsee leffaan miehensä kanssa lapsen ollessa turvallisessa hoidossa.

Täyspäisten ystävien hauskat muksut ovat ihania. Näiden ystävien kanssa yhteys on säilynyt erilaisista elämäntilanteista huolimatta. Toisin kävi reilut kymmenen vuotta sitten, jolloin moni ystävä lemppasi minut elämästään. Vierasplaneetat Äitimaa ja Perhemaa kutsuivat. Sinne ei sinkkutyttö kuulunut, ei edes vierailulle.

Facebook on kumma kapine. Sen kautta menneisyys saavuttaa yllättävästi. Nyt vierasplaneetoille aikoinaan muuttaneet ovat tekemässä paluuta kuin salavihkaa. ”Kuinka se yhteys silloin katkesikaan, hassua… Oli niin kiireistä aikaa lasten ollessa pieniä… Sun oli varmaan aika vaikeaa ymmärtää…”

Oloni on vaivaantunut, vaikka menneisyydestä pulpahtelee hauskoja muistoja. Pohdituttaa, onko meillä enää mitään puhuttavaa. Puhummeko menneisyyden kuolleilla kielillä vanhoista asioista, välillä puheen tyrehtymistä yli-innokkaalla tyhjällä puheella täyttäen, lopulta vaivaantuneesti vaieten? Vai jaksaisimmeko haparoida sinnikkäästi sumun läpi kohti toisiamme?

Haluanko edes palata menneeseen? Menetin samoihin aikoihin lähes puolet kavereistani. Tapaamisissamme keskusteltiin raskauspahoinvoinnista, välilihan leikkaamisesta, tuteista, äitiyspäivärahoista, Tupperware-kutsuista ja kestovaipoista. Ymmärrän, että se oli heidän elämäänsä, mutta olisi voinut joskus puhua muustakin. Minua pidettiin lapsellisena. Minulta udeltiin jatkuvasti miehistä. Perheestä. Syyllistettiin, etten halunnut Oikeanlaista Elämää. Niinpä sitten lähdin toiseen maailmaan, siihen heille vieraaseen. Elin omaa elämääni ja hankin uusia ystäviä. Se tarkoitti välillä myös kurkkua kuristavaa yksinäisyyttä. Ei ollut kovin monta ihmistä, jolle soittaa.

*

Tapaamme ehkä jälleen vanhalla porukalla tämän syksyn aikana. Minä olen edelleen se erilainen. Ainut naimaton ja perheetön. Ainut lapseton. Ainut pääkaupunkiseudulla ja ylipäätään ison kaupungin keskustassa asuva – tai koskaan asunut. Ainut autoton. Kaikki periaatteessa ulkokohtaista, mutta vuosia sitten niin erottavaa. Entä nyt?

Olemme tavallaan kuin naiset Elsa Soinin Uni-teoksen (1930) alkupuolen syntymäpäiväkahvikutsuilla. Uni Tanner, itsenäinen, lähes nelikymppinen vanhapiikavirkanainen (”miehen virka ja tulot”)  kuvailee itsensä ja ystäviensä olleen parikymmentä vuotta sitten samasta taikinasta leivottuja ja muotista muokattuja, samalla käsialalla ja älyannoksella varustettuja (ilmeisesti ylioppilaita), mutta nyt heidän olevan niin erilaiset kuin sen ikäisten, varmalla pohjalla seisovien naisten kuuluukin.

Nostalgia ja melankolia ovat monen mielestä vanhuuden sairauksia. Ehkä minä olen sitten vanha. Vaikka olen onnellinen siitä, etten enää ole 25-vuotias, haluaisin vielä palata siihen aikaan hetkeksi. Siihen aikaan, jolloin ystäväpiirin lähestyvä teiden erkaneminen oli jo alkanut. Niihin viimeisiin hetkiin, ennen kuin erilaiset maailmat olivat lopullisesti muodostuneet. Katsoa kulkuamme kuin laivojen lähtöä.

Ehkäpä teiden erkaneminen on vanhojen ystävieni mielestä yhtä lailla minun syyni. Kerskuiko olemukseni vapaudestani? Ärsytinkö, muistutinko jostain, mitä ei enää voinut saavuttaa? Lähdinkö sittenkin oma-aloitteisesti, katosinko siihen joukkoon, joka katseli lastenvaunukansaa säälivästi ja ajatteli heidän elämänsä olevan ohi?

*

Ehkä minä olinkin se, joka tuli vieraalta elämältä tuoksuen ovesta sisään, istui pöydän ääreen ja oli fyysisesti läsnä, mutta henkisesti jossain siellä, toisenlaisen maailman kumussa, johon he eivät enää uskoneet pääsevänsä.

Haluaisin uskoa, kyynisyydestäni huolimatta, että sisterhood on vielä olemassa. Vuosien alla, mutta kuitenkin.