Menneisyyden haamuja

Tämä syksy on ollut raskas ja työntäyteinen. Kuvailin äidilleni taannoin, että koko syksy on ollut ilotonta puurtamista ja paniikkisäntäilyä. Työ- ja opintohuolet ovat vieneet unet ja paljolti hyvän fiiliksen vapaa-ajastakin. Tuntuu, kuin olisin jostain koko ajan huolissani. Se tuntuu ankealta. 

Vaikka olen suurimman osan syksyä siunannut itsenäistä suhdestatustani – helpottavaa on uuvuttavan päivän jälkeen tulla yksin kotiin ja olla tapaamatta ketään – on silti myönnettävä, että sympaattiselle kainalolle olisi välillä ollut tarvetta. Itselleen ei ole varaa olla hellämielinen; jos työ on pakko saada tehtyä eikä sohvan nurkassa nyyhkyttämiselle ole aikaa, parasta motivaatiopuhetta on itsensä sättiminen. Surkuoloa on helpompi itkeä suihkun lattialla päivän päätteeksi.

Itsellisyys on monessa mielessä siunaus. On hyvä, ettei tällaista skeidalastia tarvitse kipata kenenkään niskaan. On epäreilua, jos toinen joutuu kestämään jatkuvasti ilotonta ja väsynyttä ihmistä, joka ei kykene ottamaan toista osapuolta huomioon. Suhteissa olen myös aina ollut se, joka on miltei yhtä väsyneenä kuin nyt joutunut hoitamaan kaiken parisuhteen metatyön, omat ongelmat, toisen ongelmat ja yhteiset ongelmat. En jaksaisi sitäkään. 

Eilinen muistutti minua siitä, miten helppoa olisi heikkona hetkenä taas sotkeutua vanhaan. Päädyin monien sattumusten kautta etkoille, keikalle ja jatkoille, vaikka kuusipäiväisen työviikon jälkeen ykkösprioriteettina olisi ollut linnoittautuminen sohvalle kirjan ja läppärin kanssa. Hauska ilta ja muistutus, että kotoa pitää poistua myös muualle kuin töihin. Livemusa pelastaa aina, ja ystävät ovat parasta maailmassa. Ainut huono puoli nyt on se, että tässä iässä pikkutunneille kukkumisen lunnaat ovat raskaat, vaikka krabbea ei olekaan.  

Se vanha, joka vaanii. Sen valttina on tuttuus, turvallisuus, ystävyys ja jokin, joka ei ole koskaan kadonnut. Se ei ole rakkautta tai himoa. Se on jokin hauras yhteys, joka löytyy molemmista. Pohdin sen olemusta eilen, kun etkoilla, keikalla ja jatkoilla pystyttelin tarkoituksella kyseisen henkilön katvealueella. 

Lähtiessäni minulle ehdotettiin verhotusti kainalopaikkaa, mutta esitin ymmärtämätöntä. Olen helpottunut siitä, että tämä juna on omalta kohdaltani niin selkeästi mennyt. Se oli mennyt jo ennen viimeisintä, kolmisen vuotta kestänyttä suhdettani, joka siivosi nurkat. 

Kun nyt aamulla keitin teetä hiljaisessa asunnossani, lueskelin vanhoja blogikirjoituksiani toiselta alustalta. Yksi kirjoituksista käsitteli tapaamista kyseisen ihmisen kanssa pitkän tauon jälkeen ja asioista, joihin se johti. Luin kirjoitukseni viimeistä kappaletta, kun ymmärsin. Pimeys. Meitä yhdistää sama pimeys. Minä olen ehkä taitavampi peittämään sen omalta osaltani, hänellä se selittyy tietyillä menneisyyden tapahtumilla. Pimeys. Raskaiden mustien siipien iskut selässä. Pimeys, jota ei pysty selittämään. 

Istuin teekupin kanssa sohvalle ja kietouduin peittooni. Menneisyys ei päästä helposti otteestaan, ja tottumuksen voima on melkoinen. Ainut suunta on eteenpäin. Alan etsiä matkakohteita seuraavaa lomaa varten.