Mihin polkuni vie?

Jokunen vuosi sitten lähetin kiinnostavan ihmisen etsimään unelmaansa, nuolin haavani ja jatkoin elämääni. Nyt olen tavallaan matkalla uudelleen samaan tilanteeseen, mutta laajemmassa määreessä – oikeastaan koko elämässäni. Oikeastaan kyse on siitä, että minun pitäisi lähteä etsimään unelmaani, nuolla entisen elämäni haavat ja jatkaa kohti uutta, jos vain tietäisin, mikä se unelma on.

Unelmani hazyt reunaehdot ovat tiedossa: haluaisin nukkua kunnolla, tahtoisin jaksaa elää muullekin kuin työlle, toivoisin saavani aikaa harrastuksille ja rakkaille ihmisille sekä selviäisin taloudellisesti paremmin kuin nyt. Näin geneerisillä rajoilla lähdetään. Tiiviimpi kehikko tuo lisähaastetta: työllä pitäisi olla merkitystä, sen kautta pitäisi voida parantaa maailmaa ja se ei saisi myydä, tuotteistaa tai käyttää hyväkseen mitään tai ketään.

Se, mihin kehikossani en uskalla koskea, on muu elämäni. Vaikka välillä haaveilenkin elämäni jakamisesta toisen ihmisen kanssa, kyyninen minäni muistuttaa, etten koskaa saa laskea elämääni kenenkään toisen varaan ja etten voi koskaan luottaa elämäni valinnoissa muihin kuin itseeni. Ihmiset, joilla tämän kaiken kannalta merkitystä ovat perheenjäsenet: ikääntyvien vanhempien ja sisarusten perheen hyvinvointi.

Istun työpaperikasan äärellä väsyneenä ja tuijotan liian hitaasti pienenevää kasaa. Usein unelmoin työstä, jossa olisi selkeä työaika, ei ameebamaisesti leviävä limarihmasto, joka venyy ja paukkuu milloin mihinkin suuntaan. Omat ammatilliset unelmat tuntuvat joltain todellisuudesta vieraantuneen utopistin ajatuksilta.

Kaikkein hassuinta on, että oikeastaan unelmoin oman työni todellisuudesta noin 15 vuotta sitten, vaikka silloinkaan ei helppoa ollut. Silloin oli enemmän aikaa keskittyä olennaiseen – mitä nyt röökiratsioiden jälkeen sai usein karjua kitarisojaan hajalle kilpaa teinien kanssa. Aika kultaa muistot, kunnes mitään kullattavaa ei enää ole.