Minne mä kuulun?

Pyöräilen kaupunkipyörällä vinhaa vauhtia kohti kasteltavia kukkia ja tuuletettavaa asuntoa. Tunnen paidan liimaantuvan selkään ja vatsaan, kasvoilla valuu hiki. Ohitse porhaltaa nainen virtaviivaisella maastopyörällä hauiksent hiestä kiiltäen, ja ohitamme peräkkäin rauhallista tahtia polkevan iäkkäämmän miehen. Nainen porhaltaa eteenpäin hiekkatiellä, minä käännyn lähiön suuntaan ja poljen vielä kovempaa, jottei aikaraja ylity. Ehdin kohteeseen ajoissa, läiskäytän pyörän telineeseen ja suuntaan kohti ystävän asuntoa.

Helsinki kylpee – näkökannasta riippuen – joko ihanassa lämmössä tai hautovassa kuumuudessa. Asunto on kuin sauna. Avaan parvekkeen oven ja lasit, avaan ikkunat ja raotan ovea käytävään hetkeksi. Kastelen kukkia ensimmäisen kierroksen, viikkaan pyykit telineeltä kaappiin, tyhjennän tiskikoneen, päästän vettä hanoista ja nostelen pökertyneitä pölyttäjiä sokerivesitilkan ääreen kuumalla parvekkeella. Onneksi kaikki selviävät kukkiin ja sitten lasien välistä ulos.

Istahdan hetkeksi lukemaan lehteä ja tunnen, miten asunnon lämpötila laskee hieman. Katselen lähiöympäristöä, joka on aivan erilainen kuin oma maailmani urbaaneine näkymineen. Aina välillä mietin, missä ja miten haluan asua. Välillä kaipaan omaa pientä pihaa tai omaa pientä mökkipihaa, jossa möyriä; välillä taas olen onnellinen siitä, että asun kerrostalossa ilman nurtsiparturointeja ja lumitöitä.

Olisin luultavasti ilman koronaakin tilanteessa, jossa miettisin, mitä teen isona. Oma työura on antoisa, mutta samaan aikaan stressi, kiire ja väsymys ovat viemässä nautintoa ja motivaatiota. Työtään ei osaa, pysty eikä jaksa tehdä niin hyvin kuin haluaisi. Ajatukset opinnoista, muutosta ja erilaisesta työstä risteilevät päässä. Samaan aikaan mieli yrittää tyynnytellä ja lietsoa rauhaa pohdintaan. Liian nopeista päätöksistä ei yleensä hyvää seuraa.

Sen korona on kuitenkin opettanut, että tarvitsen tilaa ympärilleni. Pienempi neliömäärä ei ole enää vaihtoehto. Se asettaa omat rajoitteensa moniin asioihin. Nousen kastelemaan kasveja toisen kierroksen. Pihalla lapset huutavat ja juoksevat, talojen välisillä pihoilla on tungosta, aurinko paistaa matalien talojen yli.

Suljen ikkunat ja parvekkeet oven ja lasit. Lukitsen oven. Kävelen kohti kaupunkipyöräasemaa. Nousen pyöräni selkään ja lähden polkemaan vinhasti kohti kantakaupunkia, jonka suuret talot helisevät kuumuudessa soittorasiain lailla.