Monta pientä askelta ennen yhtä suurempaa
Jotain tarttis tehdä. Se taitaa olla aikas monella mielessä jatkuvasti. Minulla sellainen on ollut pitkään. Onko tämä nyt sitkua ja päättämättömyyttä? Ehkä siinä mielessä, että en tiedä, mitä tekisin. Siis työni suhteen. Ja aika monen muunkin asian.
Asia on nimittäin niin, että pidän työstäni – siis perustyöstä, siis siitä, mihin minulla on koulutus – aivan valtavasti. Se perustyö vain jää silppusälän alle. Minulla on koulutus ja intohimo oppiaineen opettamiseen. Sitä rakastan. Minulla on vajaavainen koulutus kasvattajaksi – oman yliopistoni kasvatustieteen aineenopettajaopinnot olivat lähinnä vitsi, kaikella kunnioituksella. Suurin osa tästä kaikesta on pitänyt oppia töissä. Minulla on vähäinen/olematon koulutus esimerkiksi sossun, lasun, poliisin, järjestyksenvalvojan, psykologin, terveydenhoitajan, kuraattorin, psykiatrisen sairaanhoitajan tai perhetyöntekijän duuniin. Tämän lisäksi pitäisi visioida kaikenlaista naminamipaskaa, kun nykyhetkeäkään ei saada hoidettua kunnialla.
Hyvin monen kunnallisen ”kutsumusalan”(Voitaisko lopulta haistaa piip sen ikuisen matalapalkkaisuusjustifioimisjargonin kanssa?) ongelma on se, että hallintopuoli ei tiedä pätkääkään arjen työstä. Kasvatus-, opetus- ja sosiaalialan hallinnossa, suunnittelussa ja päätöksenteossa on tyyppejä, joista suurin osa ei ole koskaan tehnyt alan työtä ja joilla on kummallisen vieraantunut käsitys todellisuudesta. On ihan turha visioida ja hönkiä maailman tärkeimmästä työstä, kun arki on hengissä selviämistä ja p*sk*n lapioimista. Jos joku ihmettelee, miksi asemassa ei ole opetusalataustaisia, suurin syy on myötähäpeän lisäksi se, että käytännön osaaja ei ole verkostoitunut alan broileriston ja sen jargonin kanssa. Suurin osa visionääreistä on täysin kädettömiä ihan minkä tahansa alan käytännöntyön kanssa.
Minä rakastan työni peruscorea. Opettaminen ja oppilaiden kohtaaminen, aineyhteistyö kollegojen kanssa ja se fiilis, kun oppilas oppii, kukoistaa, löytää oman tiensä… Sitä parempaa ei ole. Missään. Tai kun on saatu vaikeuksien jälkeen siivet korjattua ja taas mennään. Meil on metsässä nuotiopiiri, jonne ei ole oikeilla aikuisilla asiaa.
Jos minä ja kollegani ympär’ laajan Suomen maan voisimme käyttää kaiken energiamme opettamiseen, yliarvostetussa Pisassa oltaisiin taas piikkipaikalla. Sen sijaan istumme loputtomia palavereita oppilaiden ja perheiden kanssa, joilla on ongelmia, joita ei huvita, joita ei kiinnosta, jotka eivät saa apua, jotka eivät ota apua vastaan ja joiden asiat eivät olisi oikeasti koulun juttu. Mutta koulu hoitaa, koska kukaan muu ei hoida. Koulu hoitaa ilmaiseksi, luokanopettajuus ja luokanvalvojuus kun ovat varsinainen aarreaitta opetusalan ideanikkareille: siihen voidaan lisätä ihan mitä vain ilman mitään lisäkuluja ja sillä voidaan velvoittaa opettaja mihin tahansa. Jos kysytään, mikä open väsyttää, se on juuri tämä. Ja kun on vielä töissä haavoittuvan alueen lähiökoulussa, jokainen voi päätellä, millaisella aineksella mennään.
Mutta kun rakastan opettamista, pidän kollegoista ja oppilaista. Mikä neuvoksi? Koulun vaihdos? Kunnan vaihdos? Ojasta allikkoon? Opettajat ovat tässä hyvin eriarvoisessa asemassa: omassa kunnassa virkavapaata ei keskimäärin saa mihinkään. Opintovapaakäytäntö on kaatumassa, samaten vuorotteluvapaa. Onko viisikymppinen nainen enää minkään arvoinen?
Kuluuhan se kesä näinkin. Voimia keräillessä (koulupainajaisten loppumiseen ja unien paluuseen menee noin kuukausi). Pohtiessa elämää. Arvioidessa tulevaa. Säästösuunnitellessa anyway.
Kun on saanut itsensä puhuttua siihen, että ehkä se opetusala ei olekaan enää juttuni, vastaan pyrähtää kaupungin vilinässä nykyinen tai entinen oppilas, joka kipittää vastaan, hyppää kaulaan, heittää yläfemmat, moikkaa iloisesti tai hymyilee. Jää juttusille. Katoaa iloisten heippojen jälkeen vilinään.
Siinä ollaan taas alkupisteessä. Kun on tunteet, kun on usko siihen, että nuorisossa on tulevaisuus. Ja koska harvassa duunissa pystyy pelastamaan maailmaa edes ihan vähän. Ehkä.