Mulla pian menolippu on (ja kyllä se paluukin)

Minun pitäisi tehdä töitä.
Oikeasti, ehdottomasti ja aivan välttämättä.
Olisi todellakin pakko.

Minä en tee niitä töitä. Rullaan lentosivustoja, hostellisivuja, monikielisiä bussifirmasivuja, karttoja ja blogeja. Luen ties millä kielellä ja kääntäjällä ohjeita, varmistuksia ja päätöksiä.

Yksi maailman parhaista tunteista on reissukuume. Se on hykerryttävä palapeli, jossa yhdistellään mahdottomista paloista kokonaisuus. Juuri kun se on kasassa, tulee mieleen uusi asia. Koko palapeli menee uusiksi. Se on parasta. Niin paljon nähtävää. Niin vähän aikaa. Aina jää nälkä.

Jos kaikki natsaa, lennot yhteensä parisataa euroa. Bussit. Hostellit. Toimiiko se raja jo? Vai pitääkö kiertää kahdeksan tuntia, jotta pääsee 30 kilsan päähän? Euroopassa. Siis Euroopassa.

Sitten pitää suututtaa pari kaveria. Ei mennäkään ensimmäisen maahan vaan lähelle. Epämaahan. Jonnekin, jonka nimeä ei saa lausua. Kuunnellaan mekastusta pari viikkoa, kunnes kaveri äkkiä onkin nousemassa prätkälleen ja tulossa sinne ”saatanan loukkoon” pitämään huolta turvallisuudestani. Sen jälkeen voikin itsekseen pohtia, mitkä sen ambitiot ovat tällä kerralla, joten ilmoittaa jo hostelliin etukäteen, että yläsänky, kiitos. Ja jos mahdollista, leidien dormi. Toinen kaveri lähettää kaksisataa meiliä ja karttaa vaihtoehtoisesta matkareitistä ja suosittelee serkkuaan oppaaksi. Kuulosta vähintään yhtä houkuttelevalta, joten itsepäisenä muijana kiittelee ja pitää kiinni suunnitelmastaan. Ja toivoo, ettei mitään maalaisserkkuja kuppelehdi vastaan epämääräisin aikein.

Sitten kaivetaan vanha reppu esille ja aletaan pohtia, mitä otetaan mukaan. Kuluneet kengät asettuvat jo mielessä riviin, vaatteet järjestyvät kasoihin, printatut bussilippukasat siirtyvät sivutaskuun, nestepussituskailu pahenee. Sekopäisen mielen valtaa hiljalleen rauha.

Pian olen taas siellä; likaisena, hikisenä ja hyttysenpuremaisena matkalla. Eksyn jossakin ja joudun vetämään mobiilidatan tappiin pikkukylässä. Pohdin hostellissa jalkojen paukamien lähdettä lohdullisten Länsi-Niilin viruksen ja ludeinvaasion välillä. En jaksaisi ostaa pullovettä, mutta hanaveden haistettuani tulen järkeeni. Tappelen bussikuskin kanssa kaikilla osaamillani kielillä. Maastoudun paikalliseksi aurinkolasien taakse. Herään hostellissa humalaisen australialaisen kaatuessa suorin vartaloin ovesta sisään kello viisi. Nukun paremmin kuin omassa sängyssäni.

Vielä pari viikkoa. Pitäisi myös tehdä ne työt. Muuten ollaan melkoisessa nesteessä.

hyvinvointi matkat oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *