Mun oma aikani

Viikonloppu

Minä: ”Mä en ole puhunut tai mesettänyt kenenkään kanssa 24 tuntiin. Aikas ihanaa.”
Mutsi: ”Se tekee varmaan ihan hyvää.”
Minä: ”Joo, on ollut vähän liian kiireistä viime aikoina.”
Mutsi: ”Oletko saanut luettua jotain hyvää?”
Minä: ”Joo, sun pitää ehdottomasti lukea tää kirja, jonka…”

*

Makasin jalat seinällä lukemassa kirjaa, tanssin kuulokkeet päässä pitkin asuntoni lattioita, otin pitkän kylvyn, mutustelin suklaata aivan liikaa, luin vanhoja naistenlehtiä, otin päikkärit, menin ajoissa nukkumaan, heräsin myöhään ja söin pitkään aamiaista. Se tuntui ihanalta siksikin, että olo on ollut hieman kipeä ja toivon, etten sairastu nyt.

Samaan aikaan pohdin, miten tämä itseensä käpertyminen olisi mahdollista, jos minulla olisi perhettä tai parisuhde. Ei kovinkaan helposti.

Minua pidetään kunnon social butterflyna, joka on loppumattoman kiinnostunut ihmisistä, extrovertti ja ties mitä. Joo, toisinaan. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tarvitsen omaa aikaa. Sellaista aikaa, etten ole missään kontaktissa kenenkään kanssa, en edes viestien kautta. Viimeiset pari viikkoa ovat ollet tässä suhteessa aivan kauheat: pitkien työpäivienkin jälkeen on pitänyt soitella duuniasioita, viranomaisasioita ja kaikenlaista säätöä. On ollut todella vaikea löytää kunnon aikaa sille, että vain on, ilman kaikenlaista pientä metatyötä, joka on tosi väsyttävää ja ärsyttävää.

Siksi minä vain olin. Koko viikonlopun. Se oli ihanaa

*

Tämä päivä taas oli täysin perseestä ja hyvä esimerkki siitä, millaisia ajattelemattomia typeryksiä ihmiset ovat.
Ja miten ihan kaikkeen voi (yrittää) todeta, että #läppäoli. Mä en jaksa. Milloin on taas viikonloppu, jolloin mun ei tarvitse kohdata yhtään ketään?