Murentuva työidentiteetti

Herään aamulla ja katson kello. Viisi vaille kuusi. Maanantai. Voi vittu. Siis ihan rehellisesti. Mä en halua mennä töihin. En jaksa. En jaksa. En. Vain. Jaksa.

Kello soittaa vaativasti tasan kuudelta. Taittelen itseni ylös, käyn suihkussa, pesen hampaat, juon kupillisen teetä, pukeuden, sudin meikkiä kiireisesti kasvoilleni. Heitän laukun olalle ja kipaisen ratikkapysäkille, tällä kertaa ajoissa.

Ratikan jurnuttaessa halki heräilevän kaupungin katselen ratikan muita ihmisiä. Miltä heistä tuntuu mennä töihin? Odottavatko he innoissaan uusia haasteita? Menevätkö he töihin vain velvollisuudesta? Onko heillä viimeinen työpäivä määräaikaisesta työsuhteesta ilman mitään tietoa tulevasta?

Juoksen nappaamaan lattekahvin junajuomaksi ja juoksen junani lähtölaiturille parijonossa monen muun kanssa. Ehdin viime tipassa loikata mukaan. Tasaan hengitystäni ja juon hiljalleen tulikuumaa kahvia junan rullatessa kohti Pasilaa. Annan kahvin polttaa alahuuleni. En halua mennä töihin.

*

Minä olen aina tehnyt paljon töitä ja pitänyt työstäni – jopa liikaakiin. Perheessäni on aina arvostettu kunnon työntekoa. Kunnon kansalainen tekee työnsä huolella. Työ on ihmisen kunnia, ylpeys ja hieman identiteettikin.

Minäkin tein töitä miltei koko opiskeluaikana. Aina työ ei ollut hyväpalkkaista, mutta ihan mukavaa kuitenkin. Turruin pätkätöihin, työttömyyskausiin ja epävarmuuteen. Hankin luottokortin kaiken varalta hätävaraksi ja opettelin tekemään töitä itseäni säästämättä. Opin verkostoitumaan, esittämään reipasta, rauhallista ja pystyvää. Opin luopumaan osasta unelmistani, jotta varmistaisin itselleni toimeentulon. Opin sen, että minun piti pärjätä aina ja kaikessa. Kipeänä oli pakko mennä töihin. Ei itkeä saa, ei meluta saa.

Pelastauduin täydentämään opintojani ja pätevöittämään itseäni muutamaksi kuukaudeksi (ennen kuin  kroppa olisi tehnyt lopullisesti tenän). Vannoin itselleni, että olin oppinut läksyni. Palasin pätkätöiden maailmaan jatkamaan säälimätöntä työntekoani. Oloni oli hyvä ja kevyt elämän epävarmuudesta huolimatta. Osasinhan minä työni. Minä pidin työstäni.

*

En olisi koskaan kuvitellut joutuvani tilanteeseen, jossa en haluaisi mennä aamuisin töihin. Okei, onhan välillä huonompia ja kurjempia päiviä, mutta c’est la vie. Aina ei voi aurinko paistaa. Mutta silti… Ei sen näin pitänyt mennä.

*

Taas uusi työpätkä alkoi. Tiesin haasteellisuuden ja muutokset aiempiin töihin. Tiesin uuden organisaation. Varauduin mielestäni hyvin. Huomasin, etten ollut varautunut mihinkään. Ympärilläni on ystävällisiä ihmisiä, joilla on homma hanskassa ja jotka ihmettelevät väsymystäni. Työni on sekavaa ja hajallaan, mutta silti. Sille ei voi tehdä kukaan yhtään mitään. Kyllä minun pitäisi pikkuasioista selvitä . Olenhan ammattilainen. Kokenut. Osaava. Sirpakka, napakka ja iloinen. Aina iloinen.

Istun jo entisen työminäni raunioilla. Olenko joskus osannut työtäni? Olenko joskus nauttinut sen haasteista? Olenko joskus lähtenyt töistä kepein askelin, koska päivä oli niin kiva? Olenko joskus aamulla oikein kiiruhtanut työhön, innokkaana kokeilemaan keksimääni asiaa?

*

Astelen velvollisuudentuntoisesti työpaikan ovelle. Tervehdin ystävällisin hymyin, vaihdan kuulumisia, pidän pientä puhetta. Sulkeudun naistenhuoneeseen ja nojaan oveen. Hoen itselleni, että pystyn tähän. Minulla on velvollisuus hoitaa työni mahdollisimman hyvin. Minulla on vuokra, puhelin, sähkö, vakuutukset, luottokorttilasku, hammaslääkäri ja ruoka maksettavana.

Astelen kohti työhuonettani. Ehkä tänään kaikki menisi hyvin.