My Silent Language

 

He’s gone.

Tuntuu samaan aikaan surulliselta ja helpottavalta sanoa se ääneen. Mieleni on rauhallinen ja oloni tyyni. Itsenäinen nainen on palannut. Työpaikalla mieli ei harhaile. Fokus on täysin töissä, mieli kivikovaan taisteluun hiottu. Kenelleköhän tässä yritän todistaa jotain, ajattelin. Itsellenikö? Sitten tajusin, etten yritä todistaa mitään, sillä työ ajaa minua eteenpäin, raivolla. Paremman maailman puolesta. Back to basics.

*

Alkuvuoden tunnemyrskyissä ajatukseni kiersivät kehää ja kokosin voimia ns. viimeiseen kohtaamiseen. Onneksi – todellakin onneksi – vuoden ensimmäisten viikkojen työlasti oli sellainen, että säntäilin paniikkivauhtia pitkin työpaikkaa ja pääkaupunkiseutua teemuki kädessä. Keskustelussa huomasin jatkavani viikon kaikkien palaverien asialinjaa, viileänrauhallista, empaattista, tunteensa piilottanutta. Toinen osapuoli oli ilmeisen järkyttynyt. Ego oli ilmeisesti odottanut itkevää tai hysteeristä naista ja paikalle osunut Leelia oli sitten ilmeinen yllätys.

*

Leelian tosin on yllättänyt toisen vaikeus päästää irti. Yhteydenpito oli yllätys. Nyt Leelia on jotenkin varma, että kaikki on ohi. Ja on helpottunut. Taas on yksi asia, josta on selvitty hengissä.