Näennäisesti samanlaiset mahdollisuudet
”Mun mielestä sun pitäis rohkeesti vaan lähtee kokeileen jotain muuta juttuu tai ottaa virkavapaata miettiäkses tota kaikkea. Sä tarvitse lepoa ja perspektiiviä. Se auttoi mua tosi paljon. Sun pitää vaan uskoon, että elämä kantaa ja uus juttu löytyy. Mä olen huomannut, että…”
Istuin entisen opiskelukaverini kanssa kahvilla pitkästä aikaa. Opiskelimme aikoinamme samaa alaa ja päädyimme hieman eri reittejä samaan ammattiin. Hän jätti alamme pari vuotta sitten, koska ei halunnut siirtyä uuteen työpisteeseen ja koska viikkoaikataulu olisi ollut perheelliselle erittäin haastava. Hän opiskeli ensimmäisen vuoden avoimessa yliopistossa ja viime vuonna aloitti toisen alan opinnot sekä vastasi keväällä arjen pyörittämisessä etäopetuksen aikana. Nyt hän on valmistumassa viimeistään syksyllä ja pohtimassa osaamisensa markkinointia, yhteistyökuvioita, lisäopintoja ja asemaansa työmarkkinoilla.
Ystäväni urapolku on kiinnostava, ja hänen viimeaikaiset opintonsa kuulostavat sellaisilta, joissa hän pystyty hyödyntämään aiempaa osaamistaan ja luonteenpiirteitään erinomaisesti. Uuden alan markkinoinnissa ja työskentelyssä vanhasta taustasta on ehdottomasti etua, ja asiakaskuntaa löytyy takuuvarmasti. Hänen alaesimerkkinsä voisi olla omalta kannaltani miedosti kiinnostava, mutta ei ratkaise ongelmaani siinä tapauksessa, että joudun opiskelemaan uuden ammatin.
Ystäväni innokas ääni kuvailee sitä vapauden tunnetta, joka häntä seurasi päätöksestä ja sitä kiitollisuutta, jonka hän tuntee mielessään joka päivä uskalluksestaan vaihtaa alaa. Hän suosittelee minulle pontevasti muutosta, koska hän on huolissaan minusta. Huoli on vilpitöntä ja aitoa, halu auttaa ja löytää minulle mieleinen ala samaten. Se tästä niin vaikeaa tekeekin, tuo vilpitön halu auttaa. Tuntuu pahalta jo etukäteen sanoa syy, miksi hänen tiensä ei ole minun tieni, koska se kuullostaa pikkumaiselta moitteelta ja koska se saa hänet nolostumaan. Hän on vilpitön, kiltti ja konstailematon ihminen, joka nyt vain sattuu olemaan naimisissa niin varakkaan henkilön kanssa, että hän on pystynyt jäämään kotiin kolmeksi vuodeksi ja opiskelemaan hyvin kallista tutkintoa, johon on vaikea päästä ja johon ei kaikilla ole varaa. Minulla ei nimittäin olisi niihin opintoihin varaa – eikä myöskään varaa irtisanoutumiseen tai vuosien opintoihin.
Monessa tilanteessa on helpottavaa olla vastuussa vain itsestään, mutta samaan aikaan se tarkoittaa ohuempaa perusturvallisuutta. Olen työssä alalla, jossa on suhteellisen varma työtilanne. Kiristyneessä koulutuspoliittisessa tilanteessa aikuisten uudelle uralla kouluttautumisen rahoitus on osittain hämärän peitossa, koska kaikki paukut menevät oppivelvollisuusiän nostamisen kustannuksiin. Myös vuorotteluvapaa tuumaustaukona on karannut kauaksi kaltaiselleni vuosien pätkä- ja silpputyöläiselle. Olen suhteellisen varma, etten jaksa nykymenolla seuraavaa 20-25 vuotta tällä alalla. Päätöksiä olisi pakko tehdä pikaisesti oman terveyden, mielenterveyden ja taloudellisen turvallisuuden vuoksi. Viisvitoset naiset ovat työmarkkinoiden pohjasakkaa, kun samanikäisiä miehiä aletaan ihaillen kutsua asiantuntijoiksi ja kehua vuosia karttuneesta kokemuksestaan. Kokemukseni jakaa moni muukin ikäiseni – työkaverin mies opiskelee nyt uutta alaa, ja perhe on sumplinut lainoja uusiksi. Miehen valmistumisen jälkeen toivotaan hänen saavan uusia töitä nopeasti (alan työvoimapulan vuoksi onneksi todennäköistä), jotta kollegani voisi lähteä opiskelemaan. Uusi koulutusala ei kunnallisen alan palkoilla ole kahdenkaan tulon taloudessa helppoa!
Varallisuusasiat ovat vaikeita ystävyyssuhteissa eri tavalla (eri ikävaiheissa). Ystävissäni on hyvin varakkaita ja täysin rahattomia, velkaisia ja velattomia, omat rahansa ansainneita, rahaa perineitä ja rahaa naineita. Jokainen meistä on joskus sokea omasta tilanteestaan tässäkin kuten niin monessa muussakin asiassa. Itse olen jokseenkin neuroottinen siinä, etten loukkaa toisia, joten yritän usein luikerrella pois tilanteesta jollakin konstilla tai johdatella puheenaihetta muuhun. Nyt se ei onnistu. Ystäväni nolostuu silmin nähden ja nieleskelee hetken, kun totean, että toisin kuin hänellä, minulla ei ole varaa irtiottoon ilman varmuutta tulevasta. Hän ei ryhdy kyselemään säästöistäni, mahdollisesta aikuiskoulutustuesta tai lainan ottamisesta,koska tietää minun selvittäneen ja selvittävän itse mahdollisuuksiani. Hän myöntää, että hänen nykyisissä piireissään suurin osa on samassa tilanteessa kuin hän – taloudellisesti turvatussa parisuhteessa, miehen ollessa perheen elämäntavan kovatuloinen mahdollistaja. Hänen piireissään moni nainen opiskelee uutta alaa tai on omistautunut itsensä kehittämiseen osa-aikaisen työn ohella.
”Mä oon aina vannonut, että musta ei tuu mitään taloudellisen yläluokan kuplassa pöhisevää pikkuvaimoa,mutta sellainen pikkuvaimohan tässä nyt puhuu. Miten tää vaikuttaa tai on jo vaikuttanut mun muuhun ajatteluun? Mitä muuta mä oikein oletan tän oman tilanteeni pohjalta? Oonko mä osa näitä kuplia, joissa ihmiset pitää kaikkien mahdollisuuksia identtisinä, vaikka mahdollisuuksien näennäinen tasa-arvo ei todellakaan ole kaikille sama?”
En osaa antaa vastauksia ystävälleni, joka istuu vastapäätä nolostuneena, hämmentyneenä ja huolissaan. En kadehdi häntä hänen elämästään tai mahdollisuuksistaan, joita minulla ei ole. Haluaisin vain itse – ja nimenomaan omin voimin – saavuttaa suuremman taloudellisen turvallisuuden tai edes varmuuden siitä, että jaksan työssäni enemmän kuin viisi vuotta. Samaan aikaan katson pöydän yli sitä Suomea, jonka olemassaolon moni haluaa kieltää tai olla näkemättä – tulo-, hyvinvointi- ja vaurauskuilun, joka on syventynyt 1990-luvulta alkaen tasaisesti. Kuilu on levenemässä kanjoniksi, jonka reunoilla elävät erilaiset todellisuudet, joiden tuulet politiikassakin huomataan. Tämän kuilun suhteen olen ehdottoman onnekas – mutta työni vuoksi erittäin tietoinen niistä, joiden alta maa alkaa pettää tai on jo pettänyt.