Oikeassa olemisen pimeä hehku

Ei jumalauta. Se on oikeasti ohi.
Se on ollut ohi jo pitempään.
Ja kas, minä olin myös oikeassa.
Enemmän kuin uskoinkaan. 
Eikä mulle todellakaan ollut kerrottu kaikkea.

*

Olen päässyt ajat sitten yli klassisesta exäni on urpo -ajattelusta, mutta exäni on pseudorehellinen on edelleen validi näkemys, joka saa vahvistusta jatkuvasti. Olen siitä tavallaan vähän tyytyväinen; muutama ystäväni piti minua aikanaan vainoharhaisenakin asian suhteen. Sanoin heille, että aika tulee näyttämään ja että etiäiseni eivät (ikävä kyllä) ole koskaan väärässä. Ja tänään sain kuulla juuri niiltä epäilijöiltä, että olinkin vielä enemmän oikeassa kuin kukaan uskoinkaan. Tunsin synkkää tyytyväisyyttä ja tunnustelin fiiliksiäni. Synkkä tyytyväisyys. Lyhyt toive arvio karman takapotkusta.
”Ei juma. Sä olit oikeassa. Ihan uskomatonta. Ja tuo kaikki muu. Ei vittu. Saanks mä vetää sitä turpaan, jos näen?”
”Se tyyppi ei ole sen arvoinen. As you can see.”

Olen joskus pohtinut, olenko päässyt puolentoista vuoden takaisesta henkisetä turpaanvedosta yli.
Olen. Olen sittenkin. Onneksi. 

Kun toinen ei halua keskustella ja vetäisee maton jalkojen alta + tämän lisäksi vielä valehtelee ja puolustelee valehteluaan mahdollisimman typerästi, ei siinä tilanteessa kamalasti naurata. Sanoinkin ystävälleni, että urposta pääsen yli, luottamuksen rikkomisesta en vähään aikaan. Asiaa tavallaan lieventää se, että toinen on vaihtelevasti sekaisin kuin seinäkello ja vielä tavallistakin enemmän täynnä itseään. 
”Sen elämän tasapainoisin aika tais olla sun kanssasi. Nyt on taas vähän mopo karannut.”
”Hei katsos, mä olen ja olin niin tylsä. Hän saa nyt olla niin luova ja villi ja rajaton, irti maailman kahleista.”
”Sä olet se, joka on irti kahleista. Sun ei tarvitse korostaa sitä.”
”Tuossa maailmassa mitään ei ole, jos sitä ei julista tai saarnaa tai levitä puolen maailman tietoisuuteen.”

*

Kävelin vesisateessa kaupungilta kotiin ja nautin sateesta kasvoillani. Tajusin jo kesäkuussa, että aika on tehnyt tehtävänsä. Tuo ihminen on menneisyyttä, vaikka hänen tekonsa vielä kivistävät. Katson silti välillä vielä olkani yli, arvioin tilannetta. Etiäiseni kertoo, että kaikki ei ole vielä tässä. Tielleni päätyy vielä muinaisuuden debristä ja kuraa, joka ei minulle kuuluisi.
Toisten typeryys ei ole minun syytäni eikä minua tarvitse sotkea turhaan kuraan. Moukkamaisuus ei ole hyve. Poikaparka valitsi näärän naisen egonsa pönkityksen välikappaleeksi. Minulla ei ole tapana kaadella toisten torneja, mutta tarvittaessa voin vähåän tönäistä, jos minut ollaan sotkemassa turhaan soppaan.